Saimille oli suunniteltu operaatio helmikuun alussa, jolloin tehtäisiin suolen tähystys ja vaihdettaisiin samalla Malecot uuteen. Leikkaussalit olivat kuitenkin ruuhkautuneet useiden kiireellisten tapausten takia, ja Saimin piti odottaa pari päivää omaa vuoroaan. Olimme suunnitelleet menevämme sairaalasta poispääsyn jälkeen Vantaan-mummolla käymään, ja äitini kertoi Kari-ukin jo kyselleen, milloin tulemme taas Saimin kanssa moikkaamaan heitä.
Ollessamme sairaalassa, Kari oli kaatunut kotona, eikä äitini ollut saanut nostettua häntä ylös ja hänen oli täytynyt kutsua paikalle ensihoitajat, jotka päätyivät viemään Karin sairaalaan tutkimuksiin. Kari oli sanonut äidilleni, ettei hän halua lähteä tämän luota, ja sairaalassa Kari oli yrittänyt hänelle tehdyissä kuntotesteissä parhaansa mukaan osoittaa olevansa hyvissä voimissa. Ilmeisesti nuo testit veivät kuitenkin tyystin Karin voimat, ja lääkäri ilmoitti, että hänen pitää olla kaksi viikkoa kuntoutuksessa. Koronarajoitusten takia äitini ei saanut vierailla sairaalassa, ja hoitajat kertoivat olevansa liian kiireisiä viemään Karille edes puhelinta. Onneksi hoitohenkilökunta ehti vuorokauden jälkeen auttaa asiassa, ja äitini sai puhua Karin kanssa puhelimessa ennen kuin hän menehtyi seuraavana yönä.
Kuulin asiasta seuraavana päivänä hieman ennen Saimin operaation alkamista. Olin surullinen Karin poismenosta, mutta erityisen järkyttynyt olin siitä, ettei äitini ollut päässyt käymään Karin luona, ja hän oli joutunut kuolemaan yksin sairaalassa. Se tuntui todella pahalta.
Operaation jälkeen Saimi oli tehovalvonnassa, ja istuimme Ellin kanssa aulassa odottamassa pääsyämme hänen luokseen. En enää tarkalleen muista miksi, mutta olimme hyvin huolissamme Saimin voinnista. Aulassa ei meidän lisäksemme ollut muita ihmisiä, ja ohikulkenut sairaanhoitaja kiinnitti meihin huomiota. Hän tuli sanomaan, että toisen meistä pitää koronarajoitusten takia poistua. Karin kohtalo mielessäni, ilmoitin, että Saimin äiti haluaa, ja hänen ehdottomasti pitää, olla paikalla, enkä itse aio poistua lapseni luota. Hoitaja toisti muutaman kerran, että tällaiset ovat sairaalan säännöt, ja vastasin, että hän voi halutessaan kutsua vartijan yrittämään poistaa minut paikalta. “Tiedät, etten tietenkään niin tee”, hän totesi ja jätti onneksi asian sikseen.
Tehovalvonnasta Saimi siirrettiin Vuorelle, ja vajaan viikon jälkeen pääsimme takaisin kotiin. Arkielämämme haki muotoaan, ja yritimme löytää parhaan tavan järjestää päivärutiinimme. Minä olin nyt vanhempainvapaalla, mutta Ellikin oli arkipäivisin paljon kotona, sillä hän pystyi tekemään ison osan töistään etänä, mikä oli toki koronankin takia enemmän tai vähemmän välttämätöntä. Vajaiksi hänen työpäivänsä pääsääntöisesti jäivät, sillä työn ohella hän osallistui tarpeen mukaan Saimin hoitamiseen.
Suonensisäiset nutritiot menivät kaksitoista tuntia, ja tavallisesti aloitimme ne iltakahdeksalta. Aamuisin Saimi nukkui monesti hyvin ja hän heräili, kun lopetimme nutritiot ja otimme hänet irti letkuista. Mikäli Saimi heräsi jo aikaisemmin, hän tykkäsi kuunnella lastenlauluja ennen kuin aloitimme aamutoimet. Tavanomaiseen aamuun kuului infuusion lopettamisen ohella avanteen hoitohommat, kevyt peseytyminen ja vaipanvaihto sekä aamulääkkeiden antaminen. Samalla tarkastimme, että keskuslaskimokatetrin suojaus oli kunnossa, ja tarvittaessa vaihdoimme sen.
Aamutoimien jälkeen minä lähdin tavallisesti Saimin kanssa kävelylle. Saimi viihtyi mainiosti lastenrattaissa – ainakin mikäli ne liikkuivat – joten aamukävelyt olivat meille molemmille mukavaa toimintaa. Kotiin tultuamme olikin jo aika syödä, tehdä tarvittavat hoitotoimet ja käydä päiväunille, sillä Saimi ei juurikaan nukkunut liikkeessä. Tuhdin maitolounaan jälkeen kävimme monesti sohvalle makaamaan, ja Saimilla oli taipumuksena nukahtaa minun rintani päälle käyttäen pulleaa poskeaan tyynynä. Nuo hetket, jolloin Saimi nukkui tyytyväisenä rintaani vasten, tuntuivat sanoinkuvaamattoman hyviltä.
Ensimmäisiltä päikkäreiltä herättyään Saimi sai taas ruokaa, minkä jälkeen esimerkiksi kuuntelimme äänikirjoja, leikimme tai teimme kuntouttavia harjoituksia, jotka olivat Saimille käytännössä myös hauskoja leikkejä. Tuolloin Saimi nukkui vielä melko paljon ja iltapäivän puolella hän usein otti toiset torkut, minkä jälkeen saatoimme lähteä uudestaan kävelylenkille, jolloin kävimme hoitamassa asioita, kuten ruokaostoksilla tai hakemassa Saimin lääkkeitä apteekista.
Kaupassa käyminen oli eräänlainen uusi arjen pieni ilo. Tuntui nimittäin mukavalta voida tehdä normaaleja arkisia asioita. Haasteena tosin oli, ettei Saimi suvainnut kärryjen pysähtymistä. Nopeasti opin kassallakin tavaroita hihnalle lapatessa hytkyttämään vaunuja oikealla temmolla, jotta Saimi pysyisi tyytyväisenä. Myyjiltä sain toistuvasti kehuvaa palautetta tästä monen tehtävän samanaikaisesta hoitamisesta.
Iltapäiväkävelyn jälkeen olikin taas ruokailun aika. Saimi tykkäsi juoda maitoa, mutta soseilla terästetyn maidon syöttäminen oli haastavampaa ja varsin hidasta hommaa. Koitimme päivittäin myös lusikkasyöttämistä, mutta useimmiten heikolla menestyksellä. Alkuillasta minä valmistelin seuraavan yön nutritiot. Muistaakseni alussa se vei minulta kolmesta vartista tuntiin, riippuen mokien ja vastoinkäymisten määrästä. Ajan myötä opin tehostamaan toimintaani siinä määrin, että taisin saada homman hoidettua parhaimmillaan alle parissakymmenessä minuutissa.
Pitkin päivää teimme tietenkin myös runsaasti hoitohommia, kuten tyhjensimme kakkapussia, huolsimme Malecotia, hoidimme avanteen seudun ihoa, joka kärsi avanteen vuotamisesta, vaihdoimme vaippoja ja annoimme lääkkeitä. Ajoittain avanne pääsi vuotamaan runsaasti juuresta, jolloin piti tehdä kunnon pesut. Toinen isompi homma oli, jos keskuslaskimokatetrin suojaus petti, ja sen turvalliseen vaihtamiseen tarvittiin kaksi ihmistä. Lisäksi meidän oli oltava ylipäätään tarkkana keskuslaskimokatetrin kanssa, sillä jos siihen kohdistuisi vetoa, se voisi pahimmassa tapauksessa lähteä kokonaan irti. Uuden asentaminen olisi nukutusta ja leikkaussalia vaativa operaatio. Onneksi Saimi ei juurikaan osoittanut kiinnostusta rinnalla roikkuvaa letkua kohtaan.
Iltaisin katselimme yhdessä jotakin musiikkiohjelmaa, jota Saimikin tykkäsi kuunnella. Laitoimme nutritiot menemään, Elli otti Saimin syliin jumppapallon päällä ja pomputteli sekä juotti vielä maidot iltapalaksi. Kun Saimi saatiin nukahtamaan ja siirrettyä omaan sänkyynsä, olikin jo meidän omien iltatoimien ja nukkumaanmenon aika.
Minä kärsin tuolloin pahoista uniongelmista, jotka ilmenivät etenkin siten, että jos nousin yöllä sängystä tekemään jotakin, minun oli erittäin vaikeaa nukahtaa uudestaan. Lisäksi kestän huonosti unettomuutta, ja jos en saa nukuttua riittävästi, minun toimintakykyni on vähintäänkin haasteellinen. Sen vuoksi Elli yleensä huolehti öisin Saimin hoitotoimista, sillä hän tavallisesti nukahti kohtuullisen helposti uudestaan. Koin yön hoitojärjestelystä jatkuvaa huonoa omatuntoa, mutta toisaalta se vaikutti olevan ainoa tapa, jotta pystyisin toimimaan päiväsaikaan.
Saimi oli yleisesti ottaen varsin tyytyväinen ja hymyileväinen. Yksinään hän ei tosin viihtynyt hetkeäkään, vaan välittömän kiukun uhalla vierellä piti olla joku pitämässä seuraa. Välillä Saimilla oli myös ikävä olla, mikä näkyi itkuisuutena, kärttyisyytenä tai rimpuiluna, mutta usein sylissä pitely tai sitterissä keinuttelu sekä jutustelu rauhoittivat hänet melko nopeasti. Kotona ollessamme vietimmekin aikaa paljon sylikkäin istuen ja vierekkäin makoillen.
Saimin kehitys oli edelleen kaikin puolin hidasta. Saimi saattoi potkiskella jaloillaan voimakkaasti, heilutella käsiään ja pitää kiinni lusikasta vieden sitä myös suuhunsa. Hän ei kuitenkaan osannut esimerkiksi istua ilman tukemista, ryömiä eikä pyrkinyt itsenäisesti tarttumaan lähellä oleviin leluihin, ellei niitä tarjottu hänelle. Tosin joskus havaitsimme näistä myös poikkeuksia. Esimerkiksi kerran yllätyin, kun Saimi nappasi itse tutin käteensä ja vei sen suuhunsa. Muutamaan otteeseen näin Saimin yrittävän lähteä ryömimään, ja hän pääsikin aavistuksen eteenpäin, mutta kyse taisi enemmän olla suuttumuksen puuskassa tapahtuneista pyrähdyksistä. Saimi toki saattoi myös enemmän tai vähemmän vahingossa liikkua eteenpäin tai vaihtaa asentoa potkimisen tai heilumisen seurauksena. Saimin nukkuessa olikin toisaalta tärkeää vaihdella hänen asentoaan, mutta myös seurata, ettei hän itse käänny huonoon asentoon ja etteivät esimerkiksi Malecot tai nutritioletkut jää mihinkään puristuksiin.
Saimilla ongelmia oli myös näönkäytön kanssa, ja oli epäselvää, kuinka hyvin hän näkee. Toisaalta Saimi seurasi etenkin lähellä tapahtuvia asioita aktiivisesti silmillään ja päätä kääntämällä. Ehkä jossain määrin näon rajoittuneisuudenkin seurauksena, kosketus ja äänet olivat Saimille koko hänen elämänsä ajan kaikkein tärkeimpiä vuorovaikutuksen tapoja.
Fyysisesti Saimi kehittyi hiljalleen omaa tahtiaan, ja painoa hänelle oli maaliskuun loppuun mennessä kertynyt kuutisen kiloa. Vitsailimme usein, että Saimilla kasvu näytti menevän poskien kautta, sillä posket vaikuttivat kasvavan ensin, ja muu kroppa seurasi perässä.