Pääsiäisen jälkeen Saimin vointi lähti selvästi kohenemaan, ja tuntui siltä, että saimme pitkästä aikaan hieman hengähtää. Tosin vaikka Saimin vointi oli parempaan päin, oli silti selvää, että toipuminen veisi aikaa, ja olisimme sairaalassa vielä pitkään. Juuri ennen pääsiäistä Saimi siirrettiin teho-osastolla omaan huoneeseen, jonne meille vanhemmille tehtiin oma parisänky kahdesta sairaalavuoteesta. Huone jaettiin sermillä ikään kuin kahteen osaan: toisella puolella oli meidän vanhempien tila ja toisella Saimin peti, jonka vieressä oli sairaanhoitajan työpiste. Alkuvaiheessa hoitaja oli koko ajan huoneessa, ja jos hän kävi tauolla, tuli häntä tuuraamaan toinen hoitaja. Myöhemmin, kun Saimin vointi oli parempi, ei hoitaja ollut kokoaikaisesti paikalla, vaan heillä oli myös muita tehtäviä hoidettavinaan.
Me seurasimme sairaanhoitajien työskentelyä vierestä, ja minua suorastaan hämmästytti se tehokkuus ja täsmällisyys, joilla he hommiaan hoitivat. Teho-osaston työ on silminnähden vaativaa. Ainakin näkemäni perusteella se edellyttää todella vahvaa osaamista ja luullakseni korkeaa stressinsietokykyä. Sairaanhoitajan työssä, etenkin teho-osastolla, on myös äärimmäisen kova vastuu, sillä kyse voi olla jopa lapsen hengestä. Käsittämätöntä kyllä, työn vaatimustaso ja vastuu eivät ilmeisesti juurikaan näy palkassa, vaan sairaanhoitajille maksetaan ymmärtääkseni suurin piirtein sama peruspalkka heidän tehtävistään riippumatta.
Katselin usein mielenkiinnolla, kuinka vuoronsa päättävä hoitaja kertoi seuraavaan vuoroon tulevalle lyhyesti hoidon pääkohdat ja päivän tapahtumat. Sen jälkeen vuoronsa aloittanut perehtyi vielä yksityiskohtiin tarkemmin tietokoneella. Saimin kohdalla tapahtumia ja yksityiskohtia oli pitkä lista! Luullakseni hoitajan on tärkeää olla tarkkaan tietoinen yksityiskohdista myös siksi, että hän pystyy tarvittaessa antamaan nopeasti tilannekatsauksen lääkärille. Minusta ainakin näytti siltä, että sairaanhoitajien ansiosta lääkärit pystyivät tekemään nopeammin päätöksiä, ja ilman osaavia sairaanhoitajia lääkäreiden olisi ehkä vaikeaa, tai ainakin paljon hitaampaa, hoitaa potilaita kunnolla. Ja tehohoidossa saattanee usein olla kysymys minuuteista, joten aikaa ei ole tuhlattavaksi.
Tosin alkuvaiheessa hämmästelin hoitohenkilökunnan osaamista myös vähemmän ihailevasti. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri (HUS) oli juuri ottanut käyttöönsä Apotti-potilastietojärjestelmän, mistä en aluksi ollut tietoinen. Ihmettelin suuresti, kun hoitajat tulivat milloin minkäkin laitteen kanssa huoneeseen ja alkoivat ensimmäiseksi lukea ohjekirjaa. Mietin, kuinka epäpätevää henkilökuntaa täällä oikein on. Nopeasti minulle kuitenkin selvisi, että uusi tietojärjestelmä aiheutti monia muutoksia toiminnassa ja tuotti paljon päänvaivaa kaikille. Saimin huoneen pöydällä olikin iso kansio, jonka päällä luki “Apotti – selviytymisopas” ja osastolla oli niin sanottuja “Apottivastaavia”, jotka olivat ilmeisesti saaneet enemmän koulutusta järjestelmän käyttöön ja joita hälytettiin tarvittaessa apuun.
Eräänä päivänä katselin Saimin huoneessa, kun tietokoneen äärellä oli kolme kirurgia tuijottamassa sen näyttöä. Kirurgi-Mikko kysyi Saimin hoitajalta, saisiko tuloksista ajettua jonkinlaista graafista käppyrää ruudulle. Hän huomasi, että katselin näkyä hieman huvittuneena ja totesi: “Tämähän kyllä voi näyttää siltä, ettei me tiedetä yhtään, mitä me ollaan tekemässä.” Onneksi hoitohenkilökunta oppi nopeasti käyttämään ainakin riittävän hyvin Apottia, mutta kyllä se vuosienkin päästä edelleen aiheutti jatkuvasti käsittämättömiä ongelmia ja minun nähdäkseni suoranaisia vaaratilanteita.
Kirurgit vaikuttivat hieman omalaatuiselta porukalta. Koneen äärellä ihmetelleestä kolmikosta Annika taisi tosin olla normaalimmasta päästä. Annikan kohdalla kiinnitin muistaakseni ensimmäistä kertaa huomiota vanhanmallisiin puukenkiin, jotka osoittautuivat kirurgien tavaramerkiksi. Puukengät näyttävät varsin epämukavilta, mutta ne kuulemma ovat oikein hyvät, jos joutuu seisoskelemaan paljon. Yksi kirurgeista puolestaan näytti usein siltä, kuin hän olisi tullut pitkäksi venähtäneeltä baarikierrokselta suoraan töihin. Lääkäritakin alta pilkistelivät resuiset farkut ja poskilla harotti useamman päivän parransänki. Erään kerran hänellä oli myös pieni mustelma silmäkulman tietämillä korostamassa kadunmiehen habitusta, joka oli koomisella tavalla ristiriidassa hänen selvästi vahvan ammattitaitonsa kanssa. Mikko puolestaan oli vähäpuheinen ja asiallinen kirurgi, mutta hänenkin seuraamisensa tarjosi välillä pientä arjen komiikkaa. Mikko oli kalju ja koronarajoitusten takia hänenkin oli pidettävä koko ajan kasvomaskia. Mikolla kasvomaski näytti suorastaan pyörivän päässä, ja se oli milloin missäkin asennossa – välillä rypyssä jossakin nenän alla, toisinaan jotenkin erikoisesti poikittain pitkin kasvoja ja jotenkuten korvissa roikkuen.
Pääsiäisen jälkeen Saimin munuaisarvot paranivat selvästi, turvotus suli pois nopeaan tahtiin ja kuun puolivälissä hän oli jälleen normaalipainoinen eli noin parikiloinen. Tuolloin Saimi pääsi eroon myös hengitysputkesta, ja hänen kipulääkityksiään voitiin vähentää reilusti. Saimi oli tietenkin itsekin silminnähden tyytyväisempi ja virkeämpi. Erään kerran hoitotoimenpiteiden aikana Saimi oli niin rauhallinen, että hoitaja tarkasti pariin kertaan, ettei kipulääkitystä varmasti mennyt liikaa.
Saimi tykkäsi kovasti olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa, ja hänet tekikin levottomaksi erityisesti seuran puute. Jos kukaan ei ollut lähellä, alkoi Saimi ensin huhuilla ja jonkin ajan päästä itkeä, mikäli kukaan ei tullut viereen juttelemaan ja koskettamaan. Erään kerran Saimi huhuili levottomana huoneessaan ja hänen verenpaineensa oli koholla, mutta kun Elli tuli sisään, otti kädestä kiinni ja puheli hetken, Saimi rauhoittui ja verenpaine laski nopeasti. Tutin kiivas imeminen ja maidon juominen tuttipullosta olivat myös mieluisia hommia. Kaikkein eniten Saimi kuitenkin tykkäsi sylissä olemisesta. Nyt kun vointi oli verraten hyvä, pystyimme vihdoin ottamaan Saimin syliimme, mistä nautimme kaikki kovasti.
Saimin toipumisen kääntöpuolena oli, ettemme enää saaneet Ellin kanssa olla molemmat hänen luonaan samaan aikaan, vaan meidän täytyi jälleen vuorotella. Osastonylilääkäri Samuli oli tyytyväinen, kun otimme rajoituksen vastaan ilman vastustelua. Totesin, että suhtautumista helpottanee se, että tämä oli jo kolmas kerta, kun sama rajoitus osui meidän kohdalle. Tuolloin vanhempia koskevat rajoitukset ulottuivat myös synnytyksiin, mikä tarkoitti, etteivät kumppanit tai muut tukihenkilöt päässeet synnyttäjien mukaan sairaalaan. Naistenklinikan edessä olikin jatkuvasti haahuilemassa kovin eksyneen näköisiä isiä, jotka odottivat oman lapsensa ensinäkemistä.
Myöhemmin väittelin useasti koronarajoitusten järkevyydestä henkilökunnan kanssa, mutta nyt oli varmasti meille itsellemme hyväksi, että toisen täytyi olla kotona lepäämässä. Kotona lepoa tosin häiritsi meneillään oleva julkisivuremontti. Koko meidän kerrostalo oli niin sanotusti huputettu, ja työmiehet rymistelivät ikkunoiden ulkopuolella aamusta iltaan. Kun kerran valittelin hoitajalle, että lepääminen on kotona julkisivuremontin takia hieman hankalaa, hän totesi aavistuksen nenäkkäästi, ettei remontti varmaan yllätyksenä tullut. No ei, vastasin, mutta sen sijaan sitä en osannut odottaa, että pandemia iskee ja lapsemme on sairaalassa. Asiasta ei taidettu enää keskustella sen enempää.
Saimin vointi meni koko ajan parempaan päin, mutta uusina haasteina olivat nyt haavahoidot ja erityisesti avannelaatan kiinnittäminen. Jalan vauriota hoidettiin päivittäin, mutta se parani hyvin hitaasti. Vatsan leikkaushaava ei ollut myöskään vielä parantunut, vaan päinvastoin haava alkoi aluksi repsottaa yhdestä laidasta ja myöhemmin tikkaukset repesivät auki pidemmältä pätkältä, joskin onneksi haavapohja oli umpeutunut. Leikkaushaavan toisessa päässä oli “stoomapiippu” eli vatsanpeitteiden läpi tuotu ohutsuolen pää. Piipun ympärille kiinnitettiin ihoon avannelaatta ja siihen yhdistyvä avannepussi, johon kakan oli tarkoitus päätyä suolesta. Leikkaushaavan ja iho-ongelmien takia avannelaatta ei kuitenkaan pysynyt kunnolla kiinni ja se irtosi usein, jolloin kakkaa valui iholle ja leikkaushaavaan, joka ihme kyllä jatkoi edelleen paranemistaan. Mitä useammin avannelaatta irtosi, sitä heikommin se pysyi paikallaan, sillä iho reagoi kakkaan ja jatkuvaan ihon sörkkimiseen erittämällä muun muassa kudosnesteitä.
Suuri onni, ellei suorastaan pelastava enkeli, oli sairaalan erittäin kokenut haavahoitaja Leila, jonka opastamana kehiteltiin erilaisia menetelmiä, joilla avannelaatta saatiin pysymään mahdollisimman pitkään paikallaan. Iho tosin oli niin huonossa kunnossa, että viritelmä alkoi joka tapauksessa välillä vuotamaan jostain kohtaa. Osa ongelmaa oli myös se, että Saimin hoitajat vaihtuivat tiuhaan, ja vaikka tieto sinänsä liikkui hoitajien välillä, eivät käytännön taidot välittyneet tiedon mukana. Jokaisen vuorokauden aikana Saimilla oli kolme eri hoitajaa, ja vuoroihin tuli jatkuvasti Saimille täysin uusia hoitajia, joilla ei ollut vielä kokemusta siitä, kuinka avannelaatta kannattaa kiinnittää. Hoitajien vaihtuvuus oli meille myös henkisesti kuormittavaa, sillä pahimmillaan meidän piti “tutustua” uuteen ihmiseen monta kertaa päivässä ja useita päiviä peräkkäin.
Avannelaatan ongelmat hankaloittivat Saimin liikuttelua, mutta eivät onneksi estäneet hänen sylissä pitämistään. Yritimme kuitenkin pitää siirtelyt sängyn ja sylin välillä minimissä, joten Barcelonan tapaan sylityssessiot venyivät melko pitkiksi. Tuolloin myös sairaalan fysioterapeutti Taru tuli tapaamaan meitä ensimmäistä kertaa. Hän opasti meitä Saimin turvallisen käsittelyn ja asentohoidon suhteen, mikä käytännössä tarkoitti painopisteen muuttelua niin, ettei Saimi olisi vain staattisessa asennossa. Olen harvoin elämäni aikana tavannut niin silminnähden hyväsydämistä ja myötätuntoista ihmistä kuin Taru. Tulevien vuosien aikana olimme usein tekemisissä hänen kanssaan, ja aina kun olimme sairaalassa, Taru tuli käymään Saimin luona ja toi mukanaan esimerkiksi leluja sekä erilaisia apuvälineitä, jotka helpottivat arkeamme osastolla.
Teholla jälleen ihmettelin sitä, kuinka nopeasti ihminen voi sopeutua äärimmäisiinkin olosuhteisiin. Vaikka olimme jatkuvassa kriisissä ja valtava huoli oli ympärivuorokautinen, niin parin kolmen viikon jälkeen teho-osasto tuntui melko normaalilta ympäristöltä. Monasti Saimin nukkuessa menin vanhempien huoneeseen viettämään omaa aikaa. Huoneessa oli mukava nojatuoli, ja usein istuskelin siinä juomassa – päivän ajasta riippuen – kahvia tai teetä, söin pikkuherkkuja ja luin kirjaa. Teho-osastolla luin muun muassa Haruki Murakamin teoksen Kafka rannalla, jonka maaginen maailma tarjosi mainion paikan paeta toviksi teho-osaston todellisuutta.
Eräänä aamuna lampsin lökäpöksyissäni vanhempien huoneeseen aamupalalle. Hieman nuorempi mies tuli istumaan vastapäätä minua syömään omia eväitään. Hän oli järkyttyneen oloinen, mikä ei tietenkään ollut poikkeuksellista, sillä olimmehan vastasyntyneiden teho-osastolla, ja hänenkin perheensä oli jonkinlaisen kriisin silmässä. Istuimme tovin hiljaa, kunnes aloitin keskustelun sanomalla jotain arkista, sillä näin, että hän kaipasi juttuseuraa. Mies kertoi tulleensa osastolle lapsensa kanssa edellisenä iltana ja totesi, että hänestä tuntuu siltä, kuin hän olisi tieteiselokuvassa. Lapsi on huoneessa erilaisten laitteiden ympäröimänä, valot vilkkuvat ja laitteet piippaavat. Itselle tuo ympäristö tuntui jo arkiselta, sillä olimme olleet eri sairaaloissa monta kuukautta ja teho-osastollakin useita viikkoja, mutta tiesin hyvin mistä hän puhui. En tarkalleen muista keskusteluamme, mutta minulle on jäänyt elävästi mieleen hänen suoraan sydämestä kummunnut toteamuksensa: “Nyt ymmärrän, ettei mun omalla työllä ole mitään merkitystä”, viitaten teho-osaston hoitohenkilökunnan tekemään työhön ja sen tärkeyteen. En tiedä mitä hän teki työkseen, mutta en voinut kuin todeta ymmärtäväni täysin mitä hän tarkoittaa.
Pääsimme osallistumaan Saimin hoitoihin päivä päivältä enemmän. Aloimme tehdä tavanomaisia hoitoja myös itsenäisesti, eli esimerkiksi vaihdoimme vaipan, teimme kuivapesuja sekä öljysimme ja rasvasimme Saimin ihoa. Haavahoitojen ja muiden ikävämpien toimenpiteiden, kuten kanyylien pistämisen, aikana olimme mukana lähinnä lohduttamassa Saimia. Tosin avannelaatan laittamisessa rupesimme olemaan alati aktiivisempia, sillä yleensä olimme nähneet, kuinka laatta oli aikaisemmin saatu pysymään edes jonkin aikaa paikallaan, ja pystyimme vinkkaamaan hyviksi todetuista menetelmistä seuraavalle hoitajalle, mikäli tämä vain suostui kuuntelemaan meitä.
Hiljalleen myös Saimin ruokahalu kasvoi, maitomäärät suurenivat ja posket pullistuivat. Maitoa saadessaan Saimi usein maiskutteli äänekkäästi, ja välillä niin kovaäänisesti, että hän jopa itse pelästyi omaa maiskautustaan. Meidän maiskuttelu sai puolestaan Saimin hymyilemään, ja usein aloitimme Saimin syöttöhommat yhteisellä maiskutteluhetkellä.
Kun Saimin vointi oli jo melko vakaa, rupesimme Ellin kanssa tekemään välillä jotain keskenämme. Kävimme esimerkiksi yhdessä kotona syömässä tai haimme noutoruokaa ravintolasta ja menimme puistoon istuskelemaan. Lisäksi silloin tällöin, kun Saimista vastasi yövuorossa tuttu hoitaja, johon luotimme, uskalsimme lähteä molemmat yöksi kotiin nukkumaan. Pääosin toinen meistä oli kuitenkin koko ajan Saimin luona, joskin toukokuuta lähestyessä Elli alkoi yöpymään minua useammin sairaalassa, sillä minulla oli vaikeuksia saada siellä nukutuksi ja rupesin tuolloin olemaan muutenkin varsin uupunut. Joka tapauksessa nuo yhteiset hetket sairaalan ulkopuolella olivat pieniä irtiottoja arjesta ja luultavasti tärkeitä jaksamisemme kannalta.
Vaikka Saimin vointi meni koko ajan parempaan suuntaan, oli lääkäreillä ja sairaanhoitajilla tapana usein sanoa meille, että “teillä on vielä pitkä matka edessä ja kannattaa varautua siihen”. Tuon asian jatkuva hokeminen vaivasi etenkin minua suuresti. Olen taipuvainen yliajattelemaan, ja pohdin automaattisesti erilaisia mahdollisia tapahtumaketjuja. Vastasin toistuvasti muistutukseen, että olen hyvin tietoinen tilanteen vakavuudesta enkä tarvitse apua erilaisten tulevaisuuksien kuvittelemisessa – etenkään ikävien sellaisten. Lopulta kielsin suorasanaisesti heitä ikinä muistuttamasta meitä vaikeasta tulevaisuudestamme ja pyysin kirjaamaan asian Saimin potilastietoihin, mikäli viesti ei muuten mene perille. Ehkä koulutuksessa opetetaan, että vanhempia pitää valmistella vaikeisiin aikoihin, mutta minusta se oli vain todella lannistavaa ja kulutti meidän muutenkin vähäisiä voimia. Jos joskus, niin teho-osastolla ihminen tarvitsee toivoa ja uskoa tulevaan.
Kun koin iloa vaikkapa Saimin pienestä hymystä, olisi ollut järjetöntä ja kauniin hetken tuhlaamista miettiä, kuinka vaikea matka meillä voi vielä ollakaan edessämme. Sairaan lapsen kanssa pitää saada nauttia hyvistä hetkistä juuri silloin, kun ne tulevat kohdalle. On täysin hyödytöntä pelätä tulevaisuutta, joka ei kuitenkaan yleensä ole sellainen, millaiseksi sen kuvittelee. Kun kävimme neuvolassa Ellin vielä odottaessa Saimia, terveydenhoitaja ohjeisti meitä ennustuksen kaltaisesti: “Muistakaa, ettei kannata liian tarkkaan suunnitella teidän elämää lapsen syntymän jälkeen, koska harvoin se menee suunnitelmien mukaan.”