Saimille tehtiin leikkauksessa ohutsuoliavanne, mikä tarkoitti, että suolen pää oli näkyvissä alavatsalla. Vaikka muistikuvani ovat näistä päivistä monin paikoin hataria, enkä esimerkiksi millään muista, missä oikein nukuimme – vai nukuimmeko – niin minulla on selkeä muistikuva tilanteesta, jolloin lastenkirurgian professori Mikko tuli katsomaan Saimin avannetta. Hän meni Saimin luokse, vilkaisi avanteen suuntaan ja nyrpisti välittömästi nenäänsä. Oli tarpeetonta sanoa ääneen, että Saimi täytyisi leikata vielä kolmannen kerran. Muistikuvissani näkyvä osa suolesta oli hyvin tumma ja kuiva. Tuolloin en ollut aiemmin nähnyt elävää suolta, mutta sittemmin opin, että terve suoli näyttää aika pitkälti päinvastaiselta.
Saimi ei ollut vielä toipunut edellisistäkään leikkauksista, joten kolmas tulisi olemaan erityisen rankka ja vaarallinen. Leikkausta ei kuitenkaan ollut mahdollista viivästyttää, ja Saimi leikattiin kolmannen kerran pääsiäisviikon tiistaina eli edellisestä leikkauksesta oli ehtinyt kulua vasta noin kaksi vuorokautta. Tällä kertaa operaatio sentään voitiin tehdä jokseenkin suunnitellusti päiväsaikaan, ja vuorossa ollut Mikko suoritti itse toimenpiteen. Varauduimme pahimpaan ja hyvästelimme Saimin, sillä oli suuri riski, ettei hän selviäisi leikkauksesta. Pitelimme Saimia kädestä ja kerroimme rakastavamme häntä yhä uudestaan ja uudestaan. Minä hyräilin Saimille Beatlesin Hey Jude -kappaleen kaunista melodiaa, joka jostain syystä soi tuolloin päässäni. Tilanteesta jäi minulle niin vahva tunnemuisto, että laulun kuullessani, silmäni täyttyvät edelleen välittömästi kyynelistä.
Oli todella vaikeaa lähteä pois Saimin viereltä ja päästää hänet leikkaussaliin. Meidät vietiin teho-osastolla olevaan pieneen huoneeseen, jossa istuimme sohvatuoleissa odottamassa tietoa leikkauksesta. En muista, milloin olimme viimeksi syöneet, mutta meitä molempia rupesi heikottamaan kovasti. Elli oli aikaisemmin pumpannut pari pientä tuttipullollista rintamaitoa, ja ne olivat meillä mukana odotushuoneessa. Lopulta päätimme juoda maidot, mikä helpotti hieman vointiamme ja pahin vapina lakkasi. Minulla ei ole käsitystä ajankulusta noina piinallisina hetkinä, mutta lopulta vuorossa ollut osastonylilääkäri Samuli tuli kiirehtien kertomaan, että leikkaus oli onnistunut ja Saimi voi olosuhteisiin nähden kohtuullisesti. Minusta hän vaikutti itsekin vilpittömästi helpottuneelta ja iloiselta voidessaan kertoa meille hyviä uutisia.
Kolmannen leikkauksen jälkeisistä tunneista minulla ei ole muistikuvia, enkä esimerkiksi muista lainkaan, että olisimme keskustelleet leikkauksen tehneen Mikon kanssa, vaikka luultavasti niin on tapahtunut. Taisimme tässä vaiheessa toimia ikään kuin automaattiohjauksella. Olimme olleet teho-osastolla vasta kolmisen päivää, mutta jokainen hetki oli ollut äärimmäisen intensiivinen, minkä myötä tuntui kuin olisimme viettäneet siellä jo viikkokausia. Unettomuuden ja jatkuvan kauhun myötä olimme hyvin väsyneitä, mutta luultavasti adrenaliini piti meidät jokseenkin toimintakykyisinä.
Valtaosa Saimin suolistosta jouduttiin lopulta poistamaan, ja jäljelle jäi käytännössä vain 20 senttiä ohutsuolta. Olimme kuitenkin ennen kaikkea helpottuneita siitä, että Saimi ylipäätään selvisi leikkauksesta ja meillä oli ainakin jälleen toivoa. Valitettavasti helpotuksen tunne jäi jälleen lyhytaikaiseksi. Muistikuvani palaavat saman päivän iltapäivältä, jolloin Saimin verensokeri laski erittäin matalalle. Päivystävät lääkärit yrittivät kuumeisesti selvittää, mistä on kyse, ja korjata tilannetta muun muassa muuttamalla joitakin suonensisäisesti meneviä nesteitä ja lääkeaineita. Mikään ei kuitenkaan tuntunut auttavan, ja meille kerrottiin, että hypoglykemia eli veren hyvin matala glukoosipitoisuus on pitkittyessään erittäin vaarallista, ja voi vaurioittaa esimerkiksi aivoja.
Saimin sängyn vieressä oli infuusiopumput, joilla annosteltiin suonensisäisesti meneviä lääkkeitä, ravinteita ja muita nesteitä. Pumppujen alapuolella oli taso, ja jossain vaiheessa huomasin, että siinä lillui nestettä. Mainitsin asiasta Saimia hoitavalle sairaanhoitajalle, mutta hän totesi, että siihen on varmaankin vain kaatunut jotakin. Tuolloin luottamukseni hoitohenkilökuntaan oli vielä vahva, enkä osannut itsekään miettiä asiaa sen enempää. Tietenkään ei ollut minun tehtäväni huolehtia pumppujen toiminnasta, mutta olen jälkeenpäin syyttänyt myös itseäni siitä, etten vaatinut asian välitöntä selvittämistä. Vasta myöhemmin illalla joku hoitohenkilökunnasta oli päättänyt tarkastella pumppujen toimintaa tarkemmin, ja huomannut, ettei yhden pumpun ruisku ollut kunnolla kiinnitettynä letkuun, minkä takia perusnesteitä ja lääkeaineita oli valunut pumpun alle. Kun pumpun asennus korjattiin, Saimin verensokeri normalisoitui viidessätoista minuutissa.
Kaiken kaikkiaan Saimin verensokeri oli erittäin matalalla vähintään kuusi tuntia. Kun myöhemmin selvitin, millaisia seurauksia hypoglykemialla voi olla, löysin vanhoja eläinkokeita tehneitä tutkimuksia, joissa vastaavanlaiset ja samankestoiset glukoositasot olivat johtaneet apinoilla mittaviin aivovaurioihin tai aivokuolemaan. Hoitovirheen sattuessa en kuitenkaan täysin ymmärtänyt, kuinka vakavasta tapahtumasta oli kysymys. Lisäksi välittömästi tapahtuneen jälkeen näytti siltä, että Saimi oli jälleen selviytynyt todella kiperästä tilanteesta.
Seuraavana päivänä Samuli pahoitteli meille tapahtunutta ja totesi, ettei sellaista saisi tietenkään ikinä tapahtua. Hän kertoi, että siitä oli tehty vaarailmoitus ja että voisimme myöhemmin hakea Saimille korvauksia hoitovirheen seurauksista, mikäli sellaisia ilmenee. Myös hoitaja, joka oli valmistellut pumput, pyysi meiltä vilpittömästi anteeksi. Hän totesi ymmärtävänsä, mikäli emme halua hänen enää toimivan Saimin hoitajana, mutta sanoimme, että meidän puolestamme hän voi edelleen jatkaa Saimin hoitamista. En syyttänyt tuolloin enkä syytä edelleenkään kyseistä hoitajaa. Meistä hän vaikutti vastuuntuntoiselta sairaanhoitajalta, joka oli hyvä työssään, ja olen varma, että hän teki vuoronsa parhaansa mukaan, mutta jostain syystä letku oli irronnut kiinnityksestään. Lisäksi kun nyt ajattelen asiaa, hänen jälkeensä iltavuoroon tulleen hoitajan olisi pitänyt tarkistaa pumppujen toiminta, mitä hän ei tehnyt edes siinä vaiheessa, kun huomautin hänelle niiden alla olevasta nesteestä. Hän ei myöskään koskaan pahoitellut meille tapahtunutta.
Hoitajat muistuttivat meitä toistuvasti siitä, että Saimin täytyisi antaa levätä ja meidän pitäisi välttää häiritsemästä hänen untaan. Saimin nukkuessa yritimme yleensä itsekin levätä ja makoilimme omassa sängyssämme odottelemassa hänen heräämistään. Kun Saimi oli hereillä, olimme hänen vierellään, ja jo kolmannen leikkauksen jälkeisenä päivänä pääsimme hieman osallistumaan Saimin hoitotoimiin yhdessä sairaanhoitajan kanssa. Saimme myös kirurgilta luvan kostuttaa Saimin suuta äidinmaitoon kastetulla räsyllä. Saimin suu oli jatkuvasti kuiva, ja hän selvästi nautti maitoräsyn imeskelystä. Se oli pieni mutta mukava yhteinen koko perheen askare noina päivinä.
Saimin hoito vaati erilaisia suonensisäisesti annettavia lääkityksiä, nesteitä ja ravinteita, joten häneen oli kiinnitetty useampia kanyyleja, joiden kautta niitä voitiin antaa suoraan verenkiertoon. Kanyyleja oli käsissä, jaloissa ja päässä. Saimin verisuonet olivat vielä hyvin ohuita ja kanyylit pettivät ajoittain eli käytännössä neula irtosi suonesta, minkä takia niitä piti välillä kiinnittää uudestaan. Kanyylin asettaminen paikalleen oli haastavaa, ja toimenpiteen seuraaminen vierestä oli meille hermoja raastavaa. Usein tarvittiin monta yritystä ennen kuin kanyyli osui kunnolla suoneen, ja jokainen yritys teki Saimille tosi kipeää. Kun kanyylit saatiin paikalleen, ne suojattiin sideharsolla, joka aina välillä poistettiin ja tarkastettiin, että kanyyli toimii edelleen. Erään kerran hoitaja ei kuitenkaan ollut huomannut, että Saimin nilkassa ollut kanyyli oli pettänyt ja ravinneliuos oli vuotanut jo jonkin aikaa kudokseen.
Jalka näytti hurjalta, ja olisi varmasti ollut todella kipeä, ellei Saimi olisi jo muutenkin saanut kipuihin fentanyyliä, joka on vahva synteettinen opioidi. Aluksi nilkka oli tulipunainen ja turvonnut, mutta myöhemmin siihen muodostui reikä akillesjänteen viereen, kun kuollutta ihoa ja kudosta poistettiin. Jalan paranemisessa meni pitkään, eikä se koskaan parantunut kokonaan. Nilkka jäi kireäksi ja se oli aina hieman suoristuneessa asennossa. Muutama viikko kanyylivaurion tapahtumisen jälkeen plastiikkakirurgi katseli jalkaa ja arvioi, millaisia esteettisiä haittoja vammasta jäisi. En muista, sanoinko ääneen vai mietinkö itsekseni, että nilkan arpi oli varmasti Saimin pienimpiä huolia tulevaisuudessa.
Saimi oli ollut vasta alle viikon teho-osastolla, mutta hirveitä tapahtumia oli seurannut yksi toisensa jälkeen nopealla tahdilla. Jalan vaurio ei sentään ollut hengenvaarallinen, mutta hyvin ikävä ja kipuja aiheuttava. Lisäksi se sattui juuri ennen pääsiäistä, joka tuntui muutenkin hirvittävän pitkältä, koska sairaalassa toimittiin silloin neljä päivää päivystävien lääkärien varassa. Koko pääsiäisen ajan lähinnä odotimme arjen koittamista ja toivoimme hartaasti, ettei pyhien aikana tulisi lisää vastoinkäymisiä, sillä vaikka Saimin voinnissa oli myönteisiä merkkejä, tilanne oli edelleen kriittinen. Keinot munuaisten toiminnan tukemiseen olivat vähäiset, ja käytännössä emme voineet muuta kuin odottaa ja katsoa, kuinka tilanne kehittyy. Pääsiäisen korvilla Saimi oli vielä kovin turvonnut ja hän painoi noin kaksi ja puoli kiloa, kun ennen leikkauksia hän oli painanut alle kaksi kiloa.
Pääsiäisen yli saimme vielä molemmat olla samaan aikaan osastolla poikkeusluvalla, joskin meitä jatkuvasti muistutettiin, ettei poikkeusta jatketa enää pitkään. Olimme kaiken aikaa Saimin lähettyvillä. Jossain vaiheessa minä kävin kotona noutamassa meille lisää vaatteita, mutta muuten poistuimme huoneesta lähinnä peseytymään tai syömään. Taisimme pelätä lähteä Saimin luota hetkeksikään, koska varmaankin odotimme, että seuraava katastrofi voisi sattua milloin tahansa. Toistaiseksi sellaista ei kuitenkaan onneksi tullut. Päinvastoin, käytettävissä olevat keinot, tai ehkä Saimin sitkeä taistelu, saivat myönteisiä muutoksia aikaan, ja Saimin vointi alkoi selvästi kohentua.