Pohdimme missä vaiheessa ja kuinka siirtyisimme Suomeen. Keskusteltuamme lääkäreiden kanssa päätimme, että olisimme Barcelonassa siihen asti, että Saimi kasvaisi yli kaksikiloiseksi, sillä silloin matkustaminen olisi jo turvallisempaa. Käytännössä se luultavasti tarkoittaisi, että lähtisimme kotimatkalle huhti- tai toukokuussa. Ensimmäisiä kilojuhlia pääsimme viettämään 22.2., kun Saimin aamupunnituksessa vaaka näytti 1030 grammaa.
Olimme aluksi hieman huolissamme siitä, millaisia kustannuksia sairaalahoidosta ja Barcelonassa asumisesta voi meille koitua, ja kuinka saamme ne katettua, mutta lopulta kaikki hoitui sujuvasti vakuutusyhtiöiden kanssa. Meillä oli eurooppalainen sairaanhoitokortti ja matkavakuutukset vakuutusyhtiö Turvasta. Vakuutusyhtiö ei kertaakaan painostanut meitä kotiutumiseen tai Barcelonassa pysymiseen, vaan saimme käytännössä itse päättää, kuinka toimimme. Asiointi oli myös sujuvaa, emmekä kertaakaan joutuneet kiistelemään minkään korvauksen suhteen. Lisäksi meidän tarvitsi olla yhteydessä vain Turvaan, ja he puolestaan neuvottelivat siitä, mikä taho lopulta mitäkin korvaa. Tuossa tilanteessa tällaisten käytännön asioiden järjestyminen sujuvasti oli hyvin helpottavaa ja tuki meidän jaksamista.
Tilanteemme alkoi vakiintua tai, ehkä paremmin sanottuna, normalisoitua. Vaikka kyseessä oli tietenkin vaikea ja vakava tilanne, olimme iloisia ja meillä oli vahva usko tulevaisuuteen. Olemme yhdessä, meillä on kaikki mitä tarvitsemme, Saimi saa erinomaista hoitoa ja kehittyy hyvää vauhtia – kaikki järjestyy! On ihmeellistä, kuinka nopeasti vaikeisiinkin olosuhteisiin voi sopeutua ja kokea ne ikään kuin normaaleiksi.
Elli jäi Saimin synnyttyä tietenkin suoraan sairaus- ja sittemmin äitiyslomalle. Minä sen sijaan työskentelin sen minkä pystyin. Kun vaihdoimme sylittelyvuoroja, menin usein sairaalan kahvilaan työskentelemään. Lähinnä se tarkoitti kiireisimpien asioiden hoitamista ja sähköpostien lähettelyä sekä jonkin verran kirjoitushommia. Sairaalan kahvilassa muun muassa viimeistelin tekeillä ollutta tutkimusartikkelia, ja kirjoitin esipuhetta tietokirjaan, jota olin mukana toimittamassa sekä kirjoittamassa, ja joka piti juuri lähettää kustantajalle. Töiden tekeminen taisi auttaa saamaan ajatukset välillä pois sairaalasta, eivätkä siten tuntuneet kuormittavan liikaa. Etenkin kun pystyin onneksi aika hyvin itse päättämään tahdin, jolla töitä tein.
Vajaa pari viikkoa Saimin syntymän jälkeen meidän piti käydä virallisesti rekisteröimässä hänet kaupungin virastotalolla. Oletimme, ettei virastossa asiointi välttämättä suju aivan kivuttomasti, ja Matilde lähti mukaamme varmistamaan, että saamme rekisteröinnin hoidettua. Jonotimme kiltisti vuoroamme, ja kun pääsimme tiskille, yritimme asioida itse espanjaksi. Leipääntyneen oloinen virkailija suhtautui meihin koppavasti ja puhui hyvin nopealla tahdilla, vaikka oli selvää, ettemme ehtineet ymmärtää, mitä hän meille sanoi. En tiedä, oliko kyse vain tahattomasta ymmärtämättömyydestä vai kenties ärsyyntymisestä ulkomaalaisten invaasioon Barcelonassa, mutta suhtautuminen oli minusta siinä tilanteessa kohtuutonta. Onneksi Matilde harppasi takaamme nopeasti apuun ja hoiti puhumisen puolestamme. Sen jälkeen rekisteröinti onnistui nopeasti, ja Saimi sai “perhekirjan”, johon on merkitty esimerkiksi perustiedot perhesuhteista.
Koska olisimme koko kevään Barcelonassa, päätimme, että lähden käymään Suomessa hakemassa meille vaatteita ja muita tarvitsemiamme asioita, sillä meillä ei tietenkään ollut mukanamme enempää kuin mitä olimme olettaneet tarvitsevamme muutaman päivän reissulla. Kun sitten lähdin käymään kotona, tuli Ellin veli Oskari vastaavasti käymään Barcelonassa, ja teimme vaihdon läpsystä. Keskososastolla oli periaatteessa tiukat vierailuajat: vierailijat saivat käydä kymmenen minuuttia kerrallaan kahdesti päivässä, kello 13 ja 19. Tosin käytännössä säännöt taisivat olla joustavampia ja muistelisin esimerkiksi Amparon käyneen myös muina aikoina, ainakin silloin kun olimme omassa huoneessa.
Tuntui tosi mukavalta, että sairaalassa kävi ihmisiä luonamme, ja se sai meidät varmaankin kokemaan itsemme myös vähemmän muukalaisiksi. Mieleeni on jäänyt, kuinka Amparo pelmahti paikalle, heitti päällysvaatteet hoitajien keskuspisteen tuolille ja tuli huoneeseemme juttelemaan kanssamme sekä tietenkin kyselemään Saimin kuulumisia. En itse tuntenut Amparoa entuudestaan, mutta hänen vieraillessaan tuntui melkein kuin “varamummo” olisi käynyt tervehtimässä lapsenlastaan.
Reissuni Suomeen kesti kaksi yötä. Tuona aikana Barcelonassa vietettiin karnevaaleja, jossa ihmisten roolit käännettiin ylösalaisin. Sairaalassa lapsista tuli hoitajia, ja hoitajista potilaita. Osaston hoitajat olivat askarrelleet erilaista rekvisiittaa, ja esimerkiksi Saimilla oli yllään hoitajan liivit, joiden rinnassa oli sairaanhoitajan henkilökortti ja jaloissaan Saimilla oli pikkuruiset tossut. Estrella ja Carla olivat tuolloin vuorossa, ja pitivät yllä karnevaalitunnelmaa. Hieman kyllä harmitti etten ollut paikalla, mutta Elli ja Estrella laittoivat minulle sairaalasta kuvia ja videoita, joten pääsin olemaan hengessä mukana Suomesta käsin. Oli tosi hienoa, että tuollaista hauskanpitoa järjestettiin sairaalassa.
Takaisin Barcelonaan päästyäni aika oli taas venynyt, ja tuntui kuin olisin ollut poissa huomattavasti kauemmin kuin kaksi yötä. Oli ihana tunne päästä istahtamaan nojatuoliin, ottaa Saimi rintaa vasten tuhisemaan ja keskittyä vain ja ainoastaan siihen hetkeen.
