Rauhallisen ympäristön ohella erityisen tärkeää Saimin kehitykselle oli saada olla hyvin lähellä vanhempiaan eli niin sanottu “iho vasten ihoa” -hoito. Käytännössä se tarkoitti sitä, että otimme mukavan asennon nojatuolissa ja pidimme Saimia paljasta rintaamme vasten käsiemme suojassa. Aluksi Saimi oli niin pieni, että hän mahtui käytännössä kahden kämmeneni alle. Sylissä ollessaan Saimilla oli vain vaippa ja pipo yllään, ja hänet peiteltiin rinnallemme lämpöpeitoilla. Alusta pitäen hoitajat kehottivat keskittymään vain lapseen ja unohtamaan kaiken muun, kuten kännykän räpläämisen, mikä oli minusta erinomainen neuvo.
Olimme Ellin kanssa vuorotellen Saimin luona aamusta iltaan, jolloin toinen meistä pääsi lepäämään tai hoitamaan asioita. Öisin nukuimme molemmat asunnolla, mutta Saimin pään vieressä oli aina pieni kangasliina, jota Elli oli pitänyt nukkuessaan tyynyllään eli kangaspalassa oli tuttu ja turvallinen äidin tuoksu. Istuminen hiljaisuudessa ja hämärässä ilman mitään virikkeitä oli hyvin rauhoittavaa ja terapeuttista. Toki puhuin, hyräilin ja lauloin Saimille paljon.
Aluksi pienoinen ongelma oli etten muistanut kuin yhden kappaleen kaikki sanat ulkoa, mikä sekin johtui siitä, että siinä oli niin lyhyet lyriikat. Kyse oli Tuomari Nurmion kappaleesta Oi mutsi mutsi, jonka sanoitukset ovat synkän puoleisia, eikä tilanteeseen varsinaisesti muutenkaan sopivia. Kappale on nimittäin ikään kuin kuolevan miehen itkuvirsi äidilleen. Lopulta tulin kuitenkin siihen johtopäätökseen, ettei yksikään hoitaja sen paremmin kuin Saimikaan ymmärrä sanoja, ja tärkeintä on kappaleen kaunis melodia. Sittemmin hoilasin Oi mutsi mutsia lukuisia ja taas lukuisia kertoja hämärässä huoneessa Saimi rintaani vasten. Laulusta tuli meille myös tärkeä, ja Saimi tykkäsi aina kovasti, kun hyräilin hänelle tuota tuttua sävelmää.
Musiikki ja erilaiset äänet olivat Saimille ylipäätään tärkeitä koko hänen elämänsä ajan, ja tulisin laulamaan hänelle vielä paljon. Onneksi Saimia ei vaikuttanut haittaavan se, etten varsinaisesti osaa laulaa, eikä lauluääntäni voi hyvällä tahdollakaan kuvailla sulosointuiseksi. Laulurepertuaarini kuitenkin kasvoi ajan myötä, ja mukaan tuli jopa useita lastenlauluja!
Saimi kehittyi hyvin ja kasvoi päivä päivältä. Hän sai vielä hengitystukea ja lisähappea, mutta parin viikon jälkeen suuremmasta maskista päästiin jo siirtymään kevyisiin happiviiksiin. Koska Saimi syntyi niin paljon etuajassa, ei Elliltä vielä ollut ehtinyt alkaa tulla maitoa. Alkuun maidon pumppaaminen oli haastavaa, mutta sitä tuli kuitenkin riittävästi, sillä myöskään Saimin maidontarpeet eivät olleet vielä suuret. Tässä vaiheessa maitoa annettiin 5 millilitraa parin tunnin välein nenämahaletkulla. Myöhemmin Saimi kehittyi aivan ilmiömäiseksi saamaan tuon nenämahaletkun irti heti kun meidän silmä vähän vältti. Sitä jouduttiin laittamaan toistuvasti uudestaan paikalleen, ja lopulta piti käyttää jykevämpiä teippauksia, jotta Saimilla kestäisi edes hieman pidempään letkun irrottamisessa. Varsinainen nenämahaletkuhoudini!
Saimilla oli useita mahtavia hoitajia Sant Paun keskososastolla. Isa, eli Isabel, oli hoitajista ainoa, joka puhui kanssamme usein englantia, ja paikalla ollessaan hän auttoi tarvittaessa ymmärtämään mitä lääkäri meille espanjaksi kertoi. Isa oli hyvin ihmisläheinen ja lämmitti nopeasti meidän sydämet muun muassa askartelemalla Saimin kaappiin nimilapun ja myöhemmin ensimmäisen kuukauden syntymäpäiväkortin, jossa luki suomeksi ja espanjaksi hyvää syntymäpäivää. Eräänä päivänä tullessani Saimin luokse Isa yllätyksekseni tervehti minua suomeksi sanomalla iloisesti “moi!”. Tuollaiset pienet teot ovat merkityksiltään kokoaan suurempia. Ainakin itsestä ne tuntuivat hyvältä ja ikään kuin kertoivat, että Saimista ja meistä välitetään oikeasti.
Myös muut hoitajat välillä askartelivat lapsille jotakin hauskaa keskuspisteen ääressä. Lisäksi sairaalassa oli vapaaehtoistoimintaa, ja vapaaehtoiset olivat esimerkiksi tehneet nuppupeittoja, joista saimme ottaa Saimille mieleisen. He olivat myös askarrelleet kankaasta suuren läjän erivärisiä kirjaimia, joista valitsimme S, A, I, M sekä I -kirjaimet ja ripustimme ne Saimin paikan viereen. Lähes viikoittain keskososastolla kävi Dits Petit -vapaaehtoisjärjestön kautta myös ammattivalokuvaajia, jotka ottivat perheistä kuvia ja antoivat ne näiden käyttöön ilmaiseksi.
Toisessa vuorossa työskentelivät Estrella sekä hänen ohjauksessaan valmistumaisillaan oleva sairaanhoitajaopiskelija Carla. Estrella oli erinomainen ja topakka hoitaja, joka kannusti ja rohkaisi meitä jatkuvasti Saimin hoitamisessa. Alusta alkaen teimmekin kaikki tavanomaiset hoitotoimet itse tai hoitajien kanssa, kuten vaihdoimme vaipan, annoimme maitoa nenämahaletkulla, puhdistimme ja rasvasimme Saimin ihoa.
Carlasta ei olisi uskonut, että hän oli vasta aloittamassa sairaanhoitajana, sillä hän teki hoitotöitä sujuvasti ja myötätuntoisesti. Saimia hoiti myös sympaattinen Silvia, jonka lämmin ja välittävä läsnäolo on jäänyt hyvin mieleeni. Lisäksi kaikki muut Saimia hoitaneet, joiden nimiä en valitettavasti enää muista, olivat erinomaisia työssään. Vaikka ainoastaan Isa puhui meidän kanssa englantia, niin myöhemmin tajusin, että myös muut saattoivat kyllä osata kieltä. Nimittäin viimeisinä päivinä huomasin, että yksi meidän kanssa usein ollut hoitaja osasi melko sujuvasti englantia, vaikka hän ei ollut tuonut sitä kertaakaan aiemmin esiin. Se vähän harmitti, koska monta kertaa oli ollut tilanne, etten saa ilmaistua itseäni kunnolla espanjaksi, mikä oli hyvin turhauttavaa.
Sairaalasta järjestettiin meille myös vertaisapua, ja Elli tapasi Karolinska-nimisen naisen, joka oli aikaisemmin käynyt läpi samantyyppisiä tapahtumia kuin me nyt. Hänen nimensä jäi mieleeni, koska hänet oli nimetty ruotsalaisen lääketieteellisen yliopiston mukaan. Erityisen korvaamaton apu meille oli Matilde, joka työskenteli sairaalassa vanhempia auttavan Pauets-vapaaehtoisjärjestön kautta, ja tuli tapaamaan meitä heti alkuvaiheessa. Matilde puhui sekä katalaania että espanjaa mutta myös erinomaista englantia, joten kommunikaatio oli huojentavan helppoa. Matilde oli jatkuvasti meidän tukenamme ja auttoi meitä monissa asioissa Barcelonassa olomme aikana niin sairaalassa kuin sen ulkopuolella. Itse tarvitsin Matilden apua hetimiten omien asioiden hoitamisessa.
Olin aiemmin saanut Suomessa rabies-rokotteen Thaimaassa sattuneen apinan pureman takia. Kyse oli kuitenkin rokotussarjasta, jonka seuraava pistos oli ajoitettu helmikuun alkuun. Tilanne oli varmasti kaikille hyvin hämmentävä, kun yritin selittää sairaalan hoitohenkilökunnalle heikolla espanjalla, että minua oli purrut villiapina, ja tarvitsen rabies-rokotteen. Asia selvisi muistaakseni Matilden avustamana, ja sain rokotusajan kaupungin toisella puolella sijaitsevaan sairaalaan.
Matilde lähti mukaani ja auttoi löytämään oikeaan paikkaan. Yllättäen pistoksen antanut henkilö puhuikin englantia, joten tulkkia ei tarvittu. Sen sijaan hänellä petti tilannetaju, tai ehkä ymmärrys. Hän ihmetteli, että eikö minulla tosiaankaan ole rokotuskorttia ja totesi, että kuulee aina niin paljon kehuttavan Suomen terveydenhoitojärjestelmää, mutta heillä Kataloniassa on sentään rokotuskortit. En meinannut uskoa korviani, ja teki kovasti mieli tokaista jotain nasevaa digitalisaatiosta, mutta pysyin hiljaa, jotta saadaan pistos vain hoidettua. Matilde tosin sanoi hänelle jotakin hiljaisella äänellä. Luullakseni Matilde muistutti häntä tilanteeni laadusta, minkä jälkeen tämä jätti aiheen sikseen. Lopulta sain rokotteen, ja nyt minulla on Katalonian terveydenhuoltojärjestelmän rokotuskortti!