Saatuani sairaalan vaatteet päälleni minut saatettiin kiireellä leikkaussaliin. Minulle annettiin tuoli ja pääsin istumaan Ellin viereen pään puolelle. Ylävatsan kohdalle oli ripustettu suojaverho estämään minua näkemästä leikkausta. Tuo verho jäi vain niin matalalle, että minun piti pysytellä kumarassa Ellin pään vieressä ja välttää katsomasta hoitohenkilökunnan suuntaan, etten vahingossa näe itse operaatiota.
Raskaus oli nyt viikolla 25+5 ja meille oli kerrottu, että riskit näin aikaisessa syntymässä ovat merkittävät. Esimerkiksi keuhkot ovat vasta kehittymässä, ja niiden kehitysaste on yksi kriittinen tekijä lapsen selviytymisen kannalta. Rehellisesti sanottuna en kovin paljoa muista tilanteesta, mutta lopulta leikkaus oli nopeasti ohitse ja Saimi syntyi torstaina 30.1.2020 kello 15.02. Kuulimme Saimin hentoa ääntelyä, ja hoitajat kertoivat hänen hengittävän itsenäisesti. Helpotuksen ja onnen tunteet täyttivät kehon ja mielen.
Keisarileikkauksen jälkeen palasimme vuodeosastolle, ja Saimi vietiin sairaalan keskososastolle. Ellin täytyi vielä levätä paikallaan vuodepotilaana, mutta minä pääsin parin tunnin päästä Saimin luokse kun hänet oli saatu siirretty omalle paikalleen. Sairaanhoitaja nouti minut Ellin huoneesta, ja vei keskososastolle, joka sijaitsi katutasoa alempana olevassa kerroksessa. Osasto oli varsi pieni. Sisääntullessa oli käsienpesupiste, josta tultiin keskushuoneeseen, jossa oli hoitajien yleinen työpiste, jonka ohi kuljettiin Saimin huoneeseen. Arvioisin karkeasti, että tuo huone oli kooltaan ehkä 5 kertaa 15 metriä, ja siellä oli yhteensä kahdeksan lapsipaikkaa sekä huoneen lapsista vastaavien hoitajien pieni työpiste.
Saimi oli lämpimässä keskoskaapissaan huoneen hämärässä nurkassa, jotta valot tai äänet eivät häiritsisi häntä. Kävellessäni huoneeseen, tai varmaankin koko matkan keskososastolle, pidättelin itkua. Muistan sen valtavan onnentunteen nähdessäni pienen tyttäremme ja päästessäni varovaisesti koskettamaan häntä. Kuinka pieni ja heiveröinen hän olikaan! Saimi painoi syntyessään vain 860 grammaa, ja syntymän jälkeen paino putosi kolmisenkymmentä grammaa, mikä on kuulemma tavanomaista. Muistaakseni minulta kysyttiin, haluanko ottaa Saimin syliini, mutta tuolloin en vielä uskaltanut. Saimi näytti niin kovin hauraalta ja häneen oli kiinnitetty niin monia laitteita, että tilanne taisi hirvittää minua. Lisäksi halusin, että teemme sen yhdessä Ellin kanssa. Istuin Saimin vierellä hyvän tovin, ja hämmästelin tuota pientä ihmettä, minkä jälkeen kiirehdin Ellin luokse kertomaan näkemästäni ja siitä, että Saimi voi niin hyvin kuin tässä tilanteessa olisimme voineet toivoa.
Seuraavana päivänä Elli sai luvan liikkua, ja vein hänet pyörätuolilla keskososastolle. Hoitajat nostivat Saimin keskoskaapista Ellin syliin, iho ihoa vasten. Se oli kaunis hetki! Edellisten päivien aikana pelko Saimin menettämisestä oli ollut suuri, mutta siinä hän nyt oli, elossa äitinsä rintaa vasten tuhisemassa. Äidin jälkeen isäkin pääsi ottamaan Saimin syliinsä. Vaikka tilanne varmasti monelle olisi voinut näyttää rankalta, ja sitä se toki olikin, niin siinä hetkessä olimme onnellisia pelkästään siitä, että saimme olla kaikki yhdessä.
Ellille annettiin vielä lääkityksiä, ja hänen piti olla muutama päivä seurannassa vuodeosastolla. Huoneemme sijaitsi Sant Paun sairaalan toisessa kerroksessa. Elli sai osastolla ruuan sairaalan puolesta, mutta itse kävin syömässä ja kahvilla ensimmäisessä kerroksessa olevassa ruokalassa. Päivänä, jolloin Ellin oli tarkoitus päästä pois sairaalasta, laahustin erittäin väsyneenä kanttiinista takaisin osastolle. Suureksi hämmästyksekseni osaston ovet oli lukittu sillä aikaa kun olin ollut syömässä. Aiemmin ne eivät olleet olleet edes kiinni, saati lukittuna!
Koputtelin oveen, kunnes hoitaja tuli avaamaan ja kysyi tylyn oloisesti mitä haluan. Yritin selittää espanjaksi, että puolisoni Elli on osastolla, ja olen menossa hakemaan häntä. Hoitaja kehotti odottamaan ja sulki oven, jonka ikkunasta näin hänen neuvottelevan toisen sairaanhoitajan kanssa. Hetken keskusteltuaan hoitaja poistui näköpiiristäni, ja palasi kohta ovelle. Hän avasi oven, ja nyt edessäni seisoi melkein kaksimetrinen suurikokoinen tummaihoinen mies. Mies, joka oli ilmeisesti nimeltään Eli, katsoi minua vähintään yhtä hämmästyneenä kuin minä häntä, ja totesi ehkä aavistukseen peloissaan:
“I’m not going with him!”
Itse olin niin ihmeissäni, etten saanut sanaa ulos suustani millään tunnetulla kielellä. Hoitaja vetäisi oven uudestaan kiinni ja jatkoi neuvotteluja toisen hoitajan sekä Elin kanssa. Aloin jo vakavasti epäilemään omaa henkistä tilaani, kunnes satuin katsomaan osaston oven vieressä olevaan kylttiin, jossa luki: “Psykiatrinen osasto”. Olin ajatuksissani kävellyt sairaalan toiseen, lähes identtiseen, siipeen. Yritin huikata oven läpi hoitajille erehtyneeni paikasta, mutta minuun ei kiinnitetty huomiota ja luikin vähin ääniin oikeaan siipeen.
Pian Elli pääsi kotiutumaan vuodeosastolta, ja Saimi siirrettiin omaan huoneeseen hoitajien keskusaseman viereen. Huone oli melko pieni, ja sinne mahtui käytännössä vain keskoskaappi, hoitoon tarvittavat laitteet ja mukavan kokoinen säädettävä nojatuoli, jollaista Suomessa kutsutaan kengurutuoliksi. Oma huone järjestettiin, koska tässä vaiheessa oli Saimin kehityksen kannalta erityisen tärkeää, että hän sai olla mahdollisimman häiriöttömässä ympäristössä.
Kieltämättä olin helpottunut omasta huoneesta myös siksi, että itselleni kahdeksan lapsen yhteinen tila oli melkoisen stressaava ympäristö. Jokaisella lapsella oli tietenkin erilaisia seurantalaitteita, jotka vilkkuivat ja piippasivat jatkuvasti. Lisäksi useiden hoitajien ohella lasten vanhemmat – sekä ajoittain vierailevat sukulaiset – olivat usein paikalla, joten melutaso oli sen mukaista. Saatan olla itse tavanomaista herkempi stressaantumaan melusta, ja toisaalta ehkä suomalaisena myös tottunut hiljaisempaan tapaan kommunikoida muiden läsnäollessa. Tosin on painotettava, että ollessamme Saimin kanssa tuossa yhteishuoneessa, olin kuitenkin ennen kaikkea onnellinen siitä, että ylipäätään olimme siinä ja Saimi sai hyvää hoitoa.