Elokuussa Saimi palasi kesätauon jälkeen päiväkotiin, ja Jana hoiti entiseen tapaan saattamisen. Elli oli vanhempainvapaalla ja minä töissä, mikä tosin tarkoitti lähinnä etätöiden tekemistä kotoa käsin. Päivät hujahtivat nopeasti ohitse. Iltapäivisin teimme usein ruokaa, minkä jälkeen söimme kaikki yhdessä, ja välillä Jana jäi vuoronsa päätteeksi ruokailemaan kanssamme. Arki-illat vietimme nelistään kotona ja ne menivät pitkälti lastenhoito- sekä syöttöhommissa. Kuten aiemminkin, Saimi tapasi nukahtaa Ellin syliin, josta minä siirsin hänet omaan sänkyynsä ja olin usein vierellä yöhoitajan saapumiseen asti. Viikonloppuisin Saimilla oli hoitaja ainakin toisena päivänä, ja välillä molempina. Niinä päivinä vietimme yleensä aamupäivät perheen kesken ja kävimme esimerkiksi metsässä kävelyllä sekä keinumassa. Hoitaja tuli päiväunien jälkeen, ja illan olimme taas keskenämme. Rytmi toimi hyvin, ja Saimi tykkäsi, kun tapahtumaa riitti koko ajan.
Syksyllä saimme Potilasvakuutuskeskuksen (PVK) päätöksen Saimille vuonna 2020 tapahtuneen potilasvahingon korvauksista. PVK totesi, että aivovauriot olivat voineet syntyä jo ennen hoitovirhettä. Se oli kyllä mahdollista, mutta oletukselle ei ollut juurikaan näyttöä. Saimi oli ollut ympärivuorokautisessa sairaalahoidossa syntymästään lähtien, joten hänen vointiaan oli seurattu koko ajan tarkasti. Ennen hoitovirhettä aivovaurioista ei kuitenkaan havaittu viitteitä, eikä sellaisista esitetty epäilyjä. Sitä vastoin tiedetään, että pitkäkestoinen erittäin matala verensokeritaso – joka hoitovirheestä todistetusti seurasi – aiheuttaa suurella todennäköisyydellä, jopa varmuudella, mittavia aivovaurioita.
Koska hoitovirhe oli kiistaton, ja sillä oli PVK:nkin näkökulmasta varmasti jonkinlaisia seurauksia, Saimille maksettiin muutamia tuhansia euroja ennakkokorvauksia tilapäisestä ja pysyvästä haitasta. PVK kuitenkin katsoi, ettei vahingon pysyviä seurauksia ollut toistaiseksi mahdollista määrittää, ja Saimin tilannetta arvioitaisiin uudestaan kolmen vuoden päästä. Päätöksessään he vetosivat käyttämiensä asiantuntijoiden lausuntoihin, joihin olin saanut aiemmin mahdollisuuden kirjoittaa vastineet. Lausunnot olivat asiaa kierteleviä ja paremminkin puolustuskannalla olevia kuin puolueettomasti Saimin tilanteeseen pureutuvia. Nostin itse esiin useiden Saimin lääkäreiden tekemät arviot, joiden mukaan hän oli pysyvästi vaikeasti kehitysvammainen ja tarvitsisi aina intensiivistä ympärivuorokautista hoivaa. Hoidon vaativuuden voisi odottaa lähinnä vain kasvavan. Vaadin PVK:ta tekemään lopullisen korvauspäätöksen, mutta he kieltäytyivät.
Käytännössä PVK yritti välttää korvausvelvollisuutta ja viivyttää tarkoituksellisesti korvausten maksamista. Olin kuullut vastaavia kokemuksia myös muiden potilasvahinkoja kärsineiden taholta. Emme aikoneet odottaa kolmea vuotta seuraavaa – ja luultavasti myös virheellistä – päätöstä, joten otin yhteyttä lakiasiaintoimisto Suomen Potilasvahinkoapuun ja pyysin heitä hoitamaan asiaa. Oikeusapu menee yleensä kotivakuutuksen piikkiin, mutta yllätykseksemme kävikin ilmi, ettei meidän kotivakuutuksessamme ollut oikeusturvaa. Se taas johtui siitä, että asuessamme aiemmin Barcelonassa olimme karsineet kotivakuutuksesta kaiken ylimääräisen pois ja takaisin muutettuamme olimme unohtaneet palauttaa vakuutuksen ennalleen.
Lakitoimiston toimitusjohtaja Joni Siikavirta piti kuitenkin Saimin tapausta niin merkittävänä, että hän lupasi toimistonsa hoitavan asian suurella alennuksella, mikä tarkoitti, että se olisi heille luultavasti taloudellisesti tappiollista. Meille kyse oli joka tapauksessa suuresta summasta, mutta PVK:n maksamat ennakkokorvaukset riittivät juuri sopivasti kattamaan nuo kulut. Siikavirta otti vielä yhteyttä meidän vakuutusyhtiöömme, Turvaan, joka myöhemmin ilmoitti korvaavansa kulut siten kuin meillä olisi ollut kotivakuutuksen oikeusturva. Meidän piti maksaa ainoastaan noin tuhannenviidensadan euron omavastuu. Se, että ensin lakitoimisto ja sitten vielä vakuutusyhtiö toimivat tuolla tavoin, suorastaan pyyteettömästi, tuntui uskomattomalta.
Kävimme lakitoimiston kanssa läpi Saimin tapauksen, ja he laativat ratkaisupyynnön Liikenne- ja potilasvahinkolautakunnalle (LIIPO). Se on käytännössä ensimmäinen askel PVK:n päätöksen muuttamiseksi, ja seuraava vaihe olisi meneminen oikeuteen, mikä voisi puolestaan käydä todella kalliiksi. LIIPOn ratkaisusuositukset eivät ole sitovia, mutta yleensä PVK kuulemma noudattaa niitä.
Muutoksenhaku vie aikaa, ja kun lopulta ratkaisusuositus saatiin, Saimi oli jo menehtynyt. LIIPOn mukaan potilasvahingon pysyvät seuraukset olisivat olleet arvioitavissa jo aikaisemmin, ja heidän näkemystään noudattaen PVK teki uuden päätöksen. Tosin korvaustaso määritettiin mahdollisimman matalaksi sillä perusteella, että aivovaurio on voinut syntyä, ainakin jossain määrin, jo ennen hoitovirhettä. Vieläpä korvauksista suoritettiin vain pieni osa, sillä ne on tarkoitettu kompensaatioksi vahingon kärsineelle, joten maksettava osuus laskettiin heidän edellisen päätöksensä ja Saimin menehtymisen väliseltä ajalta. Viivyttämällä korvauspäätöstä PVK välttyi siis maksamasta valtaosa korvauksista, ja Saimin oikeuksia poljettiin törkeästi.
On luultavaa, ettei moni potilasvahingon kärsineistä saa heille kuuluvia korvauksia, ainakaan täysimääräisesti. Monella ei varmastikaan ole voimia, aikaa, osaamista tai varaa päätöksistä valittamiseen sekä taisteluun kokonaista organisaatiota ja sen asiantuntija-armeijaa vastaan. Silloinkin, kun potilasvahingon kärsinyt käy menestyksellisesti vastarintaan, kestävät valitusprosessit kauan, eikä hän saa tuona aikana käyttöönsä korvauksia, joiden kuuluisi kompensoida hänen kärsimäänsä vahinkoa. Päinvastoin prosessi kuluttaa paljon voimia, aikaa ja rahaa, joita kukaan ei tule ikinä korvaamaan. Koska PVK:lle ei sen sijaan voi koitua minkäänlaisia sanktioita heidän toiminnastaan – ei edes suoranaisista vääristä päätöksistä – heidän strategiansa voittaa aina.
Syksyllä Saimilla oli aiempaa enemmän terveysongelmia ja kävimme taas useammin sairaalassa, joskaan emme joutuneet viettämään pidempiä aikoja vuodeosastolla. Lokakuussa Saimi kävi yhtäkkiä kalpeaksi, ja hengitys pihisi, joten lähdimme päivystykseen. Siellä hänelle annettiin hengitystä avaavaa lääkettä, joka helpotti vointia nopeasti. Saimin kuitenkin piti jäädä yön yli tarkkailuun, ja tällä kertaa hänelle löytyi paikka osasto Tähdeltä. Olimme Tähdellä vain vuorokauden verran, mutta osaston toiminta vaikutti erikoiselta ja sekavalta. Esimerkiksi Saimin lääkkeitä sai jatkuvasti pyytämällä pyytää, ja nekin, jotka oli ajastettu annettavaksi samaan aikaan, tuotiin yksi kerrallaan, ja monesti vääriin aikoihin. Testeissä ilmeni, että Saimilla oli keuhkokuume, mutta pääsimme onneksi kotiin toipumaan ja Saimi oli vain muutaman päivän pois päiväkodista. Myöhemmin syksyllä muun muassa Saimin hemoglobiiniarvot olivat matalia ja aloimme antaa hänelle jälleen EPO-pistoksia, joiden tarkoitus oli korjata munuaisten vajaatoiminnasta johtuvaa omaa puutteellista punasolutuotantoa.
Useampi Saimin hoitajista oli maininnut meille muutaman kilometrin päässä kotoamme sijaitsevasta Isonniityn ryhmäkodista, joka tarjosi ympärivuorokautista tilapäishoitoa muun muassa vaikeasti kehitysvammaisille lapsille. Moni heistä oli tehnyt siellä silloin tällöin vuoroja, ja itse asiassa Saimin ensimmäisen Tunne Hoivan hoitajan, Helenan, päätyö oli ollut siellä, joskin nyt hän oli jäänyt jo eläkkeelle. Meille kerrottiin kaupungin vammaispalveluiden suunnalta useaan otteeseen, että myös Saimin olisi mahdollista viettää siellä lyhyitä jaksoja.
Lokakuussa menimme tutustumaan ryhmäkotiin, ja heidän työntekijänsä esitteli meille tiloja sekä kertoi yksikön toiminnasta. Vaikka kyse oli laitoksesta, se oli jokseenkin kodinomainen. Tilojen sydämenä oli avara olohuone, jonka yhteydessä oli tilava keittiö ja ruokailutila. Olohuoneen vierestä lähti käytävä, josta kuljettiin lasten huoneisiin. Lisäksi ryhmäkodissa oli erillinen leikkihuone ja kylpytila, jossa oli muun muassa iso kylpyamme. Muistaakseni yksikössä oli paikkoja seitsemälle lapselle, ja jokaiselle oli oma huone kylpyhuoneineen. Muutama lapsi asui ryhmäkodissa pysyvästi, mutta useimmat viettivät hoidossa lyhyitä jaksoja.
Ryhmäkoti vaikutti hyvältä ja ajattelimme, että Saimi viihtyisi siellä mainiosti, koska hänellä olisi jatkuvasti seuraa. Työntekijät olivat koulutukseltaan lähihoitajia, joten heillä pitäisi olla perusosaaminen hallussa. Lisäksi nyt, kun Saimilla ei ollut enää keskuslaskimokatetria, vaativampia ja koulutusta edellyttäviä hoitotoimia oli vähemmän. Toisaalta meitä arvelutti se, ettei heillä ollut kokemusta avanteista, mutta ajattelimme lähihoitajien oppivan siihen liittyvät hommat nopeasti, kunhan vain opastaisimme heitä. Eniten meitä epäilytti se, että öisin ryhmäkodissa oli työvuorossa vain yksi hoitaja. Meille kuitenkin ehdotettiin ratkaisuksi sitä, että Saimille järjestettäisiin ainakin aluksi oma hoitaja öihin.
Päätimme katsoa, kuinka Saimi suhtautuisi asiaan, ja sovimme kahden yön mittaiset kokeilukerrat marraskuun lopulle ja joulukuun puoliväliin. Minä olin ensimmäisen jakson aikana reilun viikon mittaisella työmatkalla Australiassa, jolloin Saimilla oli myös kotona hoitaja lähes ympäri vuorokauden Ellin apuna. Ryhmäkodin jaksot sovittiin arkipäiville, jotta rutiinien muutos olisi Saimille mahdollisimman pieni. Päivällä hän oli päiväkodissa, ja Jana hoiti saattamisen normaaliin tapaan. Iltapäivällä Jana jäi vielä toviksi ryhmäkotiin, joskin häntä taidettiin patistella lähtemään, sillä hoitohommat kuuluivat ryhmäkodin henkilökunnalle. Illalla Elli ja Aimi sekä toisella kokeilujaksolla myös minä kävimme moikkaamassa Saimia. Loppuillan ja yön Saimi vietti uusien hoitajien ja ryhmäkotikavereiden kanssa. Iltaisin he kokoontuivat kaikki olohuoneeseen katselemaan telkkaria tai oleilemaan yhdessä, ja iltapalan jälkeen hoitaja siirtyi nukuttamaan Saimia tämän huoneeseen. Ennen nukkumaanmenoa vielä soitimme ryhmäkotiin kysyäksemme Saimin illan kuulumiset.
Vaikka yleensä Saimi viihtyi hyvin useimpien ihmisten kanssa – joskaan ei kaikkien – niin vaikutti siltä, ettei hän tykännyt olla ryhmäkodissa. Esimerkiksi kun olimme lähdössä pois hänen luotaan, hän alkoi itkeä, ja lepyttelyn jälkeen jäi parhaimmillaan mököttämään hoitajan syliin. Kotiin lähteminen tuntui minusta tosi pahalta. Ajattelimme, että kyse oli siitä, että hoitajat olivat vielä Saimille tuntemattomia, ja että hän alkaisi viihtyä heidän seurassaan. Luullakseni Saimi ei tosin tykästynyt paikkaan myöhemminkään. Toisaalta hän oli siellä vain muutaman kerran ja harvakseltaan. Joulukuun jälkeen sovimme tammikuun lopulle kolmen yön ja maaliskuun lopulle neljän yön pätkät. Näin jälkikäteen päätöksemme ryhmäkotikokeilusta tuntuu väärältä ja koen siitä pahaa mieltä. Emme kuitenkaan voineet etukäteen tietää Saimin suhtautumista, ja uskoisin, että myöhemmin olisimme lopettaneet ryhmäkotijaksot, mikäli Saimi ei olisi siellä viihtynyt.
Keskuslaskimokatetrin poistamisen jälkeen Saimin yöhoitorinkiin oli tullut useampia uusia hoitajia, koska sairaanhoitajan pätevyyttä ei välttämättä enää tarvittu. Ave kyllä jatkoi edelleen, mutta hänellä oli vuoroja entistä harvemmin, ja Titalla vain silloin tällöin. Yksi uusista lähihoitajista, Anni, vakiintui pysyvämmäksi. Hän oli mukava sekä säntillinen ja huolehti Saimista erinomaisesti. Lisäksi oli pari muuta hyvää hoitajaa, jotka kävivät satunnaisemmin.
Sitä vastoin muutamasta hoitajasta ei pitänyt sen enempää Saimi kuin minäkään, ja minusta tuntui hieman epämiellyttävältä, kun he olivat yöllä asunnossamme. Heillä ei myöskään ollut osaamista avanteen suhteen. Esimerkiksi eräänä yönä, kun erillinen pussiosa oli vuotanut, luultavasti huolimattoman sulkemisen takia, työntekijä oli päättänyt vaihtaa ihoon kiinnitettävän avannelaatan. Hän ei kuitenkaan osannut tehdä sitä, minkä takia laatta oli irtoillut monesti ja kakkaa oli ympäriinsä. Toisen hoitajan aikana puolestaan avannepussi vuoti jostain syystä jatkuvasti, joten Saimi piti putsata ja petivaatteet vaihtaa useamman kertaa yössä. Ero ammattitaidossa oli valtava esimerkiksi Aveen, jonka ollessa vuorossa avanne vuoti ylipäätään harvemmin, ja tarvittaessa hän vaihtoi laatan käsittämättömän nopeasti ja niin sujuvasti, ettei Saimi välttämättä edes herännyt.
Eräs vanhempi nainen vaikutti sinänsä osaavalta hoitajalta, mutta hänestä sai heti jotenkin surullisen vaikutelman, ja luulen hänellä olleen jonkinlaisia henkilökohtaisia ongelmia. Naisen oli tarkoitus olla yksi vakituisista hoitajista, mutta hän perui jatkuvasti vuoroja, ja yleensä aivan viime hetkellä. Kun päiväkoti oli joululomalla ja Saimi oli päivät kotona, naiselle oli sovittu viisi yövuoroa yhdelle viikolle. Olimme tuolloin Ellin kanssa hyvin väsyneitä ja kaipasimme kovasti lepoa. Nainen perui yövuoroja yksi kerrallaan aina sinä päivänä, kun hänen olisi pitänyt tulla töihin. Tunne Hoiva yritti parhaansa mukaan etsiä tuuraajaa. Välillä tuttu hoitaja pääsi hätiin ja saattoi aloittaa vuoron huomattavasti myöhässä, mutta joinain kertoina meille tuli täysin uusi henkilö, jota piti opastaa tehtäviin. Myöskään Saimi ei ollut mielissään, kun hoitamassa oli vieras ihminen.
Nyt usean peräkkäisen vuoron perumisen jälkeen ilmoitimme, ettemme halua naisen tulevan meille enää lainkaan ja olemme mieluummin vaikka ilman hoitajaa, kunhan tiedämme siitä etukäteen. Jatkuva epävarmuus, sählääminen ja sattumanvaraisen henkilön tuleminen yöksi asuntoomme aiheuttivat nimittäin lähinnä stressiä ja pahaa mieltä kaikille.
Loppusyksystä myös muut arjen muutokset tai takkuilut taisivat uuvuttaa meitä. Kun hoitoavun tarve oli kasvanut, meillä oli entistä useammin uusia hoitajia Tunne Hoivan kautta, mikä aiheutti hieman stressiä, ainakin minun kohdallani. Joulukuussa Jana puolestaan lähti kuukaudeksi Filippiineille, sillä hän ei ollut pitänyt kesälomaa lainkaan, ja sijaiset huolehtivat Saimin avustustehtävistä. Tällä kertaa tuuraajat järjestyivät aiempaa helpommin. Vanha tuttu Kosi pääsi sijaistamaan, ja hänen lisäkseen löytyi toinen hyvä avustaja. Päiväkotimatkojen saattaminen sujui ongelmitta, mutta muuten arki ei aina rullannut entiseen malliin. Koska Jana oli ollut jo pitkään Saimin avustaja, menivät hänen kanssaan aamut sekä iltapäivät rutiininomaisesti, ja asiat hoituivat ilman, että meidän tarvitsi niitä miettiä tai ohjeistaa. Tuuraajille monet hommat olivat tietenkin uusia, ja yhteisen sävelen löytäminen niin Saimin kuin meidän kanssamme otti aina aikansa. Kyse ei siis ollut siitä, että heissä olisi vikaa, vaan enemmän muutoksista johtuvasta kitkasta ja lisätyöstä jokapäiväiseen elämäämme.
Loppuvuodesta menimme jälleen päivystykseen, koska Saimin olo näytti heikolta ja lisäksi hänen kätensä vaikutti kipeältä. Sairaalassa ilmeni, että olkavarressa saattoi olla pieni hiusmurtuma. Se oli yllättävää, sillä mitään sellaista ei ollut tapahtunut, minkä olisi voinut olettaa vahingoittaneen kättä. Tutkimusten jälkeen lääkärit tulivat siihen tulokseen, että Saimin luusto on huomattavasti normaalia hauraampi, ja tukilihakset heikompia, minkä takia vaurioita voi syntyä tavanomaista helpommin. Se kävi järkeen, mutta emme olleet aikaisemmin siitä tietoisia, eikä luullakseni Saimin lääkäritkään olleet tulleet ajatelleeksi asiaa. Olkavarren vamma oli onneksi lopulta melko pieni, ja se parani, kun kättä varottiin ja pidettiin pari viikkoa kantositeessä. Se ei näyttänyt Saimiakaan pitkään vaivaavan, joskin ikävää kyllä oli, että vamma ja kantoside rajoittivat tekemisiä.
Tammikuun alussa minä jäin vanhempainvapaalle hoitamaan Aimia, ja Elli palasi töihin. Odotukseni seesteisestä ajasta koti-isänä törmäsi nopeasti todellisuuteen. Arkemme oli nimittäin alati katkonaista, eivätkä viikot sujuneet pääsääntöisesti lainkaan suunnitellusti. Edelliseen syksyyn asti olimme saaneet viettää suhteellisen pitkään onnellisia aikoja, jolloin Saimi oli voinut tasaisesti ja hyvin, eikä yllättäviä sairaalareissuja ollut tullut kovinkaan usein, jos ollenkaan. Nyt Saimin vointi ailahteli aiempaa enemmän, minkä takia jouduimme olemaan useammin sairaalassa. Lisäksi erilaisia näytteenottoja ja sairaalakäyntejä oli taas tiheämpään. Joitain kertoja pidimme myös Saimin varmuuden vuoksi kotona, kun päiväkodissa oli ilmennyt vatsatautia, ettei pöpö vain tarttuisi häneen. Arki tuntui olevan ikään kuin jatkuvassa arvaamattomassa muutoksessa.
Alkuvuoden yllättävät sairaalareissut liittyivät pitkälti flunssaviruksiin ja munuaisten vajaatoimintaan tai ylipäätään perussairauksien väsyttämään elimistöön. Reissut noudattivat yleensä samaa kaavaa. Huomasimme, että Saimi oli kalpea ja vaikutti voimattomalta tai hänellä oli kuumetta, joten lähdimme Uuden lastensairaalan päivystykseen. Monesti, vaikka päivystyksessä olisi ollut ruuhkaa, Saimi otettiin melko nopeasti tutkimuksiin, johtuen hänen monista sairauksistaan, jotka tekivät tilanteesta tavallista vakavamman. Tosin olimme olleet siellä niin usein, että tiesimme, mihin aikaan on ruuhkahuiput, ja pyrimme ehtimään paikalle ennen niitä, mikäli se oli mahdollista. Tyypillisesti alustavat tutkimukset veivät useampia tunteja, minkä jälkeen siirryimme vuodeosastolle. Usein esimerkiksi hemoglobiini oli hyvin alhainen ja Saimille annettiin veritankkausta, minkä myötä hänen vointinsa parani. Päivän tai parin jälkeen pääsimme kotiin ja palasimme normaalimpaan arkeen.
Erään kerran päivystyksessä huomattiin, että myös Saimin kaliumarvot olivat todella korkeat. Ihmettelimme asiaa, ja jossain vaiheessa Elli hoksasi, että se johtuu varmasti ainakin osittain ruokavalioon tehdyistä muutoksista. Saimin vissyveteen – jota hän joi todella paljon – laitettiin runsaasti suolaa, joka oli ravintoterapeutin määräyksestä aiemmin vaihdettu ruokasuolasta pansuolaan, josta puolestaan saa paljon kaliumia. Muutos pansuolaan tehtiin muista syistä, eikä ravintoterapeutti ollut tullut ajatelleeksi ylimitoitettua kaliumin saantia.
Sanoin asiasta päivystyksen sairaanhoitajalle ja pyysin nähdä lääkärin. Kun myöhemmin kyselin uudestaan lääkärin perään, minulle todettiin, että hän yrittää vielä selvittää, mistä korkeissa kaliumarvoissa voi olla kyse. Minua ei meinattu millään kuunnella, mutta lopulta sain viestin menemään perille. Sinänsä taisi olla onni, että olimme tulleet päivystykseen toisen asian takia, ja kaliumongelma havaittiin ikään kuin siinä sivussa, minkä myötä se pystyttiin korjaamaan. Ymmärtääkseni korkea kaliumpitoisuus voi aiheuttaa esimerkiksi vakavia sydänongelmia, ja Saimilta otettiinkin sydänfilmi, mutta sen suhteen kaikki oli onneksi kunnossa. Myöhemmin ravintoterapeutti pahoitteli vilpittömästi virhettä, eikä pansuolaa enää käytetty.
Olimme kuulleet, että Espoossa, Leppävaaran uimahallissa, oli mahdollista varata liikuntarajoitteisten pukuhuone omaan käyttöön, ja alkuvuodesta lähdimme sinne uimaan koko perheen voimin. Esteettömän pukuhuoneen lisäksi sen yhteydessä olivat myös ainoastaan meidän käyttöömme varattu suihkutila ja vieläpä sauna. Olin ällikällä lyöty! Peseydyimme, puimme uima-asut yllemme ja menimme hallin puolelle. Uimahalli oli suuri, ja siellä oli altaita monenlaisiin tarpeisiin ja tarkoituksiin: matkaa uiville, vesijuoksuun, niin sanottu terapia-allas ja omat altaat sekä lapsille että taaperoille tai vauvoille. Meillä ei ollut epäselvyyttä allasvalinnasta, vaan suuntasimme suoraan toiseen kahdesta porealtaasta. Loikoilimme kaikki lämpimässä poreilevassa vedessä. Elli leikitti Aimia, ja minä kelluttelin Saimia makuuasennossa käsieni varassa. Silloin tällöin, kun muita ei ollut altaassa, teimme muutaman varovaisen vitoshypyn.
Porealtaan käyttö oli muistaakseni rajattu viiteentoista minuuttiin, mutta taisimme Saimin kanssa viettää siellä puolisentoista tuntia. Välillä Elli ja Aimi kävivät vauva-altaassa ja lämmittelemässä. Polskimisen jälkeen palasimme pukuhuoneeseemme ja minä menin Saimin kanssa saunaan. Jaatisen uintien yhteydessä olimme kyllä käyneet saunassa suihkutuolin kanssa, mutta tämä sauna oli rakennettu siten, että pystyimme menemään molemmat melko matalalla oleville lauteille istumaan. Asettelin Saimin hyvään asentoon viereeni, ja lausuimme Ravuista tutun saunalorun: “Vesi vesi vettä, kiuas sanoo, että: shhhhh shhhhh”, jonka loppusihinän aikana heitimme vettä kiukaalle. Saimia nauratti, kuten minuakin. Otimme lorun säestämänä vielä muutamat kevyet löylyt, ennen kuin lähdimme pesulle ja pukeutumaan. Kevään puolella meiltä oli jäänyt useampia Jaatisen uintikertoja väliin sairastelujen vuoksi, joten muutaman viikon päästä suuntasimme uudestaan Leppävaaran uimahalliin. Silloin oleilimme porealtaassa ja saunoimme Saimin kanssa edellistäkin kertaa pidempään.
Koska pikkusiskokin iloitsi vedessä olemisesta, aloimme jo vuoden alussa tehdä suuria suunnitelmia tulevaa kesälomaa varten: lähtisimme koko perhe viikoksi Imatran kylpylään. Kysyimme Janalta, haluaisiko hän tulla mukaamme muutamaksi päiväksi. Maksaisimme tietenkin matkat, yöpymisen ja ruuat. Hänellä olisi töitä kuutisen tuntia päivässä, jolloin hän hoitaisi Saimia ja tekisimme kaikki jotain yhdessä, kuten kävisimme uimassa tai syömässä ravintolassa. Muuten hän voisi viettää vapaa-aikaa haluamallaan tavalla. Jana vastasi välittömästi lähtevänsä mieluusti mukaan. Varasimme samanlaisen mökin kuin meillä oli ollut edellisellä kerralla, ja Janalle otimme oman hotellihuoneen kylpylärakennuksesta. Oli helmikuu, mutta odotimme kesälomaa jo innolla.
