Synnytyksen jälkeen Elli ja Aimi olivat vielä kaksi vuorokautta Naistenklinikalla. Heillä oli paikka kahden hengen huoneessa, jossa ei juurikaan ollut ylimääräistä tilaa, eikä sängyn viereen oikein mahtunut edes tuolia laittamaan, joskaan ei sellaista tainnut ollakaan. Ellin huonekaveri, joka oli myös juuri synnyttänyt, makoili sängyssään surullisen oloisena. Pienessä huoneessa yksityisyyttä ei oikeastaan ollut, ja Elli oli kuullut, että nainen oli tuotu vastaanottokeskuksesta synnyttämään, eikä hänellä ollut puhelinliittymässään lainkaan rahaa, joten hän ei voinut soittaa kenellekään. Käydessäni pyörähtämässä sairaalalla vein Ellille prepaid-liittymän, jonka hän antoi myöhemmin vierustoverilleen. Sen jälkeen huoneessa oli ollut paljon enemmän puhetta ja iloa.
Saimi otti pikkusiskon vastaan iloisesti ja mielenkiinnolla. Yllätyimme siitä, kuinka hyvin hän alusta pitäen sieti kaikenlaista huitomista ja tökkimistä Aimin taholta – toisin kuin muiden. Saimi vaikutti ikään kuin omaksuvan isosiskon roolin välittömästi. Kun esimerkiksi laitoimme siskot vierekkäin vaikkapa kiilatyynyn päälle, Saimi kuunteli tarkkaavaisesti ja seurasi pikkusiskon äheltämistä kiinnostuneena hymy kasvoillaan. Varmaankin hänestä oli myös kivaa, kun pikkusisko toi entistä enemmän tapahtumaa ympärille ja päästeli jatkuvasti kaikenlaisia hassuja ääniä.
Elli oli jäänyt äitiyslomalle viikkoa ennen synnytystä ja pitäisi vapaata vuodenvaihteeseen asti, jolloin minun oli puolestani tarkoitus aloittaa vanhempainvapaa. Pikkusiskon synnyttyä arjen muutos ei lopulta tuntunut niin valtavalta, kuin olin aiemmin pelännyt. Tietenkin tehtävää oli nyt enemmän, ja unetkin jäivät vähemmälle, mutta päivät sujuivat mukavasti ilman merkittäviä vaikeuksia. Aimi oli rauhallinen ja nukkui paljon, joten asioiden tekeminen nelistään, tai Saimin hoitotehtävien hoitaminen, kävi yleensä melko helposti. Lisäksi viikonloppuisin meillä oli tavallisesti toisena päivänä Saimille hoitaja – Eija, Mari tai Jana – kuutisen tuntia, jotta pystyisimme tekemään kotihommia, käymään asioilla tai puuhaamaan omia juttujamme.
Saimin elimistö oli sopeutunut hyvin suonensisäisen ravitsemuksen lopettamiseen, eikä keskuslaskimokatetria ollut tarvittu, joten kesäkuun puolivälissä se todella poistettiin. Vasta kaksi ja puoli vuotta sitten tavoitteena oli ollut pitää yksi taukoyö viikossa, eikä varmaankaan kenenkään mielessä edes käynyt, että keskuslaskimokatetrista voitaisiin päästä vielä joskus kokonaan eroon. Poiston myötä vaativammat hoitotehtävät vähenivät, eikä meidän tarvinnut stressata katetriin liittyvästä infektioriskistä, mikä oli yksi syy, jonka takia olimme minkä tahansa lentsun takia aina varmuuden vuoksi sairaalassa. Meistä myös näytti siltä, että katetrin poistamisen jälkeen Saimi oli jatkuvasti entistäkin iloisempi. Toisaalta kyse olikin elimistölle vieraasta esineestä, joten ei liene ihme, jos se on aiheuttanut jonkinlaista epämukavuutta.
Suonensisäisestä nutriosta luopuminen helpotti myös pidempien reissujen tekemistä, sillä mukana kulkevia tarvikkeita oli huomattavasti vähemmän, eikä meidän tietenkään tarvinnut enää valmistella infuusiota ja huolehtia siitä öisin. Sen sijaan ruokaa meni kyllä peg-nappiin läpi yön, ja pumput usein temppuilivat, mutta infuusioon verrattuna se oli vähemmän työlästä ja riskialtista.
Alkukesä meni tosin pääosin kotona, ja juhannuksenkin vietimme poikkeuksellisesti keskenämme. Silloin sää oli oikein lämmin ja aurinkoinen, joten ulkoilimme paljon ja kävimme muun muassa kotimme läheisessä Kumpulan maauimalassa. Kuukauden ikäinen pikkusisko oli vielä liian pieni uimahommiin, ja hän lepäili Ellin kanssa nurmikolla, kun minä ja Saimi menimme polskimaan altaaseen. Juhannuksen jälkeen kävimme kesän aikana kyllä useamman kertaa sekä Iittalan isovanhempien että minun äitini luona. Yökylässä ollessamme nukkuminen vaati pieniä erityisjärjestelyitä, mutta saimme yöt sujumaan melko hyvin siten, että Elli nukkui Aimin ja minä Saimin kanssa.
Emme olleet pitkään aikaan käyttäneet lähellekään kaikkia omaishoitajan kuukausittaisia vapaatunteja, joten niitä oli kertynyt runsaasti varastoon. Päiväkodin myötä ja Janan ollessa avustajana hoidolle ei ollut kovin usein varsinaista tarvetta, ja toisaalta olimme myös tarkoituksellisesti säästäneet hoitotunteja mahdollisia suurempia tai akuutimpia tarpeita varten, kuten päiväkodin loma-aikoja, Saimin sairasteluja tai jos vaikkapa itse olisimme kipeinä.
Heinäkuussa päiväkoti oli kiinni, ja minä pidin kesäloman, joten olimme koko perhe kotona. Jos emme olleet isovanhemmilla kyläilemässä, aloitimme jokaisen päivän käymällä nelistään kävelyllä Keskuspuistossa, minkä jälkeen Saimi otti päiväunet. Saimin hoitaja, useimmiten Jana, tuli iltapäiväksi, tai jos hoitajaa ei ollut, menimme myöhemmin päivällä vielä toiselle lenkille. Alkukuusta kävelimme reilut kolme kilometriä kerralla, mutta loppukuussa matkat venyivät kymmeneenkin kilometriin. Reitit menivät ristiin rastiin metsää halkovilla hiekkateillä sekä Maunulan uurnalehdossa, ja joka kerta kävimme myös läheisessä leikkipuistossa keinumassa Saimin kanssa.
Olimme keväällä hakeneet Saimille vammaispalveluista oikeutta vapaa-ajan kuljetuksiin, ja se myönnettiin kesän kynnyksellä, mikä tarkoitti mahdollisuutta käyttää taksia pääkaupunkiseudulla 18 yhdensuuntaiseen matkaan kuukaudessa. Se helpotti, tai peräti mahdollisti, perheemme liikkumisen, sillä pikkusiskon myötä se olisi käynyt muutoin varsin haastavaksi. Saattaja, eli Elli tai minä, sekä sisarus kulkivat Saimin mukana ilmaiseksi, ja toinenkin aikuinen pääsi kyytiin pientä lisämaksua vastaan. Erityisen miellyttävä yllätys oli se, että kaupungin itse järjestämä taksipalvelu toimi erinomaisesti, ja ammattitaitoiset kuljettajat olivat aina paikalla sovittuun aikaan.
Vapaa-ajan taksikyytien ansiosta pystyimme käymään useammin äitini luona kylässä päiväseltään. Lisäksi kyydit avasivat uusia yhteisiä harrastusmahdollisuuksia. Olimme esimerkiksi pidemmän aikaa miettineet, että olisi kiva käydä Vantaalla Flamingon kylpylässä. Koska keskuslaskimokatetria ei enää ollut, oli uimaan meneminen vaivattomampaa, ja taksikyyti puolestaan mahdollisti koko perheen kuljetuksen kylpylään.
Heinäkuun lopulla päätimmekin vihdoin tehdä reissun Flamingoon, ja Jana lähti meidän mukaamme. Menimme kaikki lämpimään porealtaaseen, jossa Saimi nautti tuttuun tapaansa hymyssä suin vedessä olemisesta. Myös Aimi näytti selvästi tykkäävän uudesta kokemuksesta. Olimme toki kylvettäneet häntä vannassa, mutta tämä oli ensimmäinen kerta isossa altaassa. Pulikoimisen jälkeen kävimme Flamingon yhteydessä olevassa kauppakeskuksen ravintolassa syömässä, ja myöhemmin invataksi tuli viemään meidät takaisin kotiin. Jo parin viikon päästä kävimme Flamingossa uudestaan, joskin sillä kertaa Janan ei ollut mahdollista lähteä mukaan.
Elokuun lopussa käynnistyi Rapujen uintikausi, ja aloimme käydä uinneissa koko perheen voimin. Pystyimme nyt myös saunomaan Saimin kanssa, kun aiemmin se ei ollut ollut keskuslaskimokatetrin takia mahdollista. Rapujen uintipaikassa oli esteetön sauna, johon pääsi rullaamaan sisään liikutettavan suihkuistuimen kanssa, ja uintien jälkeen kävimme yleensä siellä hetken aikaa lämmittelemässä. Saunan seinällä oli nappi, josta sai ”heitettyä” löylyä. Painoimme nappia Saimin kanssa yhdessä, ja kiukaalle suihkuavasta vedestä kuuluva sihinä nosti hänen kasvoilleen muikean hymyn. Se oli sama ääni, josta Rapujen uintikertojen päätteeksi riimittelimme yhteen ääneen altaassa: ”Vesi vesi vettä, kiuas sanoo, että: shhhhh shhhhh.”
Elokuun viimeisenä viikonloppuna pidimme Aimin nimiäiset ja Saimin juhlat. Se oli ensimmäinen kerta, kun järjestimme minkäänlaisia isompia lastenkemuja. Saimin synttäreitä olimme viettäneet siihen asti kolmistaan, joten kutsuimme nimiäisten ohella ihmisiä juhlistamaan Saimin neljää aiempaa syntymäpäivää kerralla. Vammaisperheyhdistys Jaatiselta, jonka jäseniä olimme, pystyi varaamaan tilan, Jaatisen Majan, yksityiskäyttöön. Se oli kuin suuri olohuone, jossa oli paljon monenlaisia leikkivälineitä, pelejä ja jopa sisäkeinu. Lisäksi majassa oli keittiö, ruokailu- ja tarjoilupöytiä sekä sohvia oleiluun. Toisin sanoen erinomainen paikka isompien kekkereiden järjestämiseen.
Melkein kaikki kutsutut pääsivät osallistumaan: isovanhemmat, Ellin ja minun sisarukset perheineen sekä lukuisat ystävämme lapsineen. Tuntui todella hyvältä, kun niin moni tuli paikalle juhlimaan Saimia ja Aimia. Aikuiset söivät kakkua ja jutustelivat, lapset leikkivät innoissaan. Luullakseni juhlat olivat kaikin puolin onnistuneet, ja niiden muistelu lämmittää edelleen mieltäni.
