Tähdelle siirtymisen jälkeen hämmästelimme jälleen osaston toimintaa. Vuoreen verrattuna henkilökunta oli osin nuorempaa, ja ehkä siksi kokemattomampaa. Toisaalta myös Vuorella oli uransa alkupuolella olevia hoitajia, jotka olivat silti erittäin ammattitaitoisia. Toki Tähdelläkin oli useita hyviä hoitajia, mutta osalla ei vaikuttanut olevan suurta halua tehdä työtään, eivätkä monet olleet kovin oma-aloitteisia. Esimerkiksi kysyessäni Saimista vastuussa olevalta hoitajalta jotakin hoitoon tai päivän tapahtumiin liittyvää, sain toistuvasti vastaukseksi tyhjän katseen ja toteamuksen “En osaa sanoa”. Sen jälkeen minun piti yleensä erikseen kysyä, voisiko asian selvittää. Vuorella olin tottunut siihen, että hoitajat olivat yleisesti ottaen perillä päivän kulusta sekä etenkin hoitoon liittyvistä seikoista, tai jos he eivät jotain tienneet, he selvittivät sen pyytämättä.
Saimin hoidosta vastasi osaston erikoistuva pediatri, Johanna. Sain hänestä ylimielisen ja jossain määrin epäpätevän vaikutelman, eikä hän tuntunut kuuntelevan minua tai Elliä lainkaan. Ehkä hän koki, ettei lääkärin tarvitse huomioida maallikoiden näkemyksiä, mutta toisaalta hän ei itse vaikuttanut usein olevan tilanteen tasalla. Koko ensimmäisen viikon ajan Saimin tiedoissa, kuten ravinnon antamisessa ja lääkityksissä, oli virheitä ja jouduin huomauttamaan Johannalle samoista asioista monta kertaa, ennen kuin hän rekisteröi asian tai tietoja oikaistiin. Tosin kyse ei ollut vain hänestä, vaan myös hoitajista ja jatkuvista ongelmista informaation kulussa.
Esimerkiksi Saimin painoa seurattiin päivittäin ja kirjausten mukaan se olisi yhtäkkiä noussut huomattavasti, minkä uumoiltiin viittaavan siihen, että verisuonet päästäisivät nestettä kudoksiin. Murtuman jälkeen Saimin virtsaneritys oli puolittunut, joten huoli oli aiheellinen ja turvotuksen seuranta siksikin tarpeellista. Saimi ei vain oikeasti ollut turvonnut ainakaan merkittävässä määrin. Hoitajat olivat nimittäin välillä vähentäneet painosta vaatteiden ynnä muiden tarvikkeiden painon, mutta toisinaan eivät. He eivät kuitenkaan olleet merkinneet potilastietoihin, kuinka paino oli mitattu eli olivatko he tehneet puntarin lukemasta vähennyksiä, ja jos olivat, niin kuinka paljon.
Olin itse ollut tekemässä jokaista punnitusta, koska painon ottamiseksi Saimi piti nostaa sylissä vaa’alle, enkä halunnut kenenkään muun tekevän sitä, etteivät he samalla vahingossa murjoisi murtunutta kättä. Sen takia tiesin, ettei kehonpaino ollut ainakaan suuresti muuttunut, vaikka kirjausten perusteella näytti, että se olisi noussut vuorokaudessa yli kymmenen prosenttia. Huomautin siitä toistuvasti Johannalle, mutta asia meni kuuroille korville, ja sain tehdä töitä tiedon oikaisemiseksi.
Eräänä päivänä huomasin, että Saimille asennettu kanyyli ei ollut käytössä, vaan se oli suljettu korkilla. Olin aiemmin käsittänyt, että siitä olisi hyvä mennä koko ajan jotain nestettä, jotta se pysyisi käyttökelpoisena eikä menisi tukkoon. Kysyin asiasta hoitajalta, joka kuitenkin vakuutti, että kanyylin pitäisi pysyä kunnossa. Seuraavan kerran kun sitä sitten tarvittiin, se ei enää toiminut, ja paikalle kutsuttiin anestesialääkäri pistämään uusi. Tiedustelin häneltä asiasta ja hän ohjeisti, että kanyylistä kannattaa virrata koko ajan jotakin. Luullakseni hoitaja ei sinänsä ollut yleisesti ottaen väärässä, mutta Saimin kohdalla riski kanyylin menettämiseen oli tavanomaista isompi ja uuden pistäminen niin haastavaa sekä kärsimystä aiheuttavaa, että oli parempi toimia varman päälle. Tälläkin kertaa anestesialääkäri joutui yrittämään useamman kerran, ennen kuin hän onnistui tehtävässä. Tarkoitus oli laittaa samalla toinenkin kanyyli varalle, mutta sitä ei vain saatu kunnolla osumaan suoneen.
Etenkin alkuviikosta Saimin käsi vaikutti kivuliaalta, mikä ei toki sinänsä ollut erikoista, koska se oli murtunut, mutta minusta myös kipsi oli huonossa asennossa. Se oli olkapään puolelta matala ja näytti siltä, että sen yläreuna olisi murtumakohdan tietämillä, mikä ei tuntunut tarkoituksenmukaiselta. Viikon alkupuolella ortopedi kävi arvioimassa kättä silmämääräisesti ja vertasi kipsin asentoa muistinvaraisesti päivystyksessä otettuun röntgenkuvaan. Hän totesi kipsin olevan suurin piirtein samassa asennossa, joskin arvioi myös sen yläreunan olevan lähellä murtumakohtaa, mutta pohti, ettei pidempää kipsiä välttämättä saataisi laitettua. Epäilemättä minä tiesin varsin vähän murtumista tai niiden hoitamisesta, joten hankala minun oli ortopedille vastaan väittää, mutta toistin kuitenkin huoleni kädestä vielä monesti eri hoitajille ja lääkäreille.
Murtuma ei toisaalta ollut ensisijainen huolenaiheemme, vaan sairaalassa oltiin hengitystieinfektion, joka oli jo aiemmin paljastunut RS-virukseksi, ja sen seurausten vuoksi. Viikon loppua kohden Saimin vointi kuitenkin hieman koheni, eikä viruskaan ollut enää infektiivinen. Pohdimme tuolloin, että pääsisimme kotiin luultavasti seuraavan viikon aikana. Olin silti edelleen huolissani siitä, saako Saimi hyvää hoitoa Tähdellä. Kun sitten perjantaina gastroenterologi Riikka tuli Johannan mukana käymään Saimin luona, kritisoin osaston sekä Johannan toimintaa ja totesin suoraan, että mielestäni Tähti oli Saimille vaarallinen paikka. Kerroin toivovamme, että Saimi siirrettäisiin Vuorelle, joka olisi tuttu ja turvallinen osasto. Jälkeenpäin kuulin, että Riikka olikin selvittänyt siirron mahdollisuutta, mutta Vuori oli ollut täynnä. En usko, että minun näkemykselläni Tähden ongelmista oli merkitystä, vaan arvelen hänen ajatelleen, että Saimin olisi parempi olla tutussa ympäristössä, mikä sekin piti paikkaansa. Se, ettei Vuorella ollut tilaa, oli yksi lenkki sattumanvaraisten ja epäonnisten tapahtumien ketjussa.
Avoimen, joskin luullakseni asiallisen, kritiikin antaminen toisen lääkärin läsnä ollessa ei tainnut ainakaan parantaa hoitoa tai vuorovaikutusta. Odotimme, että erikoistuva pediatri vaihtuisi seuraavalla viikolla, mutta ilmeni, ettei niin ollut, vaan Johanna jatkaisi edelleen. Ilmeisesti osastojen välillä oli eroja siinä, kuinka usein erikoistuvia lääkäreitä kierrätetään, ja Tähdellä jakso oli pidempi kuin Vuorella. Omalla tavallaan tragikoomista oli, että kun aikoinaan olimme Vuorella valittaneet pediatrin jatkuvasta vaihtumisesta, niin nyt toivoimme vaihtoa. Tosin seuraavana maanantaina Johanna ei tullut kertaakaan käymään Saimin luona meidän ollessamme huoneessa, emmekä onnistuneet tavoittamaan häntä, kun halusimme puhua hoitoon liittyvistä asioista. Tuolloin toiveitamme myös kuunneltiin, ja tiistaina Tähden osastonlääkäri, Jarmo, otti Saimin asiat hoitaakseen.
Saimilla oli tavallistakin suurempi tarve läheisyydelle ja hän halusi, että olen koko ajan hänen vierellään. Jos en ollut sängyn laidalla paijaamassa häntä, niin istuimme sylikkäin sohvalla tai nojatuolissa. Lauloin hänelle lastenlauluja, kuuntelimme niitä tabletilta ja luimme ahkerasti kotoa tuotuja soivia kirjoja. Etenkään ”partahinkkauksesta” Saimi ei saanut millään tarpeekseen, eli siitä, että hän hieroi poskiaan ja leukaansa partaani vasten. Se rauhoitti ja ilostutti häntä.
Oli myös tärkeää, että Saimi saisi levätä, mutta nukkuminen oli usein haastavaa, sillä erilaisia pieniä toimenpiteitä tehtiin vähän väliä. Esimerkiksi pitkin päivää otettiin näytteitä, mitattiin verenpaineita ja annettiin lääkkeitä, eikä niitä useinkaan yritetty hoitaa yhdellä kertaa. Monesti olimme juuri saaneet Saimin nukahtamaan, kun pitikin jälleen tehdä jotakin, mikä herätti hänet, ja nukuttaminen täytyi aloittaa alusta. Se oli hermoja riipivää. Lisäksi joillakin hoitajilla oli tapana paukata ovesta sisään äänekkäästi kailottaen, minkä takia välillä teippasimme oven ulkopuolelle lapun, jossa luki “Ei saa häiritä: täällä nukutaan.”
Toisinaan olimme koko perhe samaan aikaan sairaalassa, mutta enimmäkseen vuorottelimme siellä Ellin kanssa, jolloin toinen meistä oli Aimin kanssa. Lisäksi Jana oli päivisin Saimin luona useampia tunteja, ja öihin onnistuimme jälleen järjestämään oman hoitajan omaishoidon vapaatunneilla. Yöhoitoon kuitenkin meni yhdellä kertaa 10–12 tuntia, joten varastomme ehtyi nopeasti. Kun loppuviikosta Saimin vointi oli aavistuksen parempi ja hänelle luvattiin ystävällisesti osaston puolesta vierihoitaja yöksi, päätimme luopua omasta hoitajasta ja säästää jäljellä olevia tunteja kesää varten. Se oli virhe, jota olen katunut syvästi ja josta olen parjannut itseäni paljon. Emme voineet tietenkään ennustaa tulevia tapahtumia, mutta toisaalta meillä ei ollut syytä luottaa osaston ja sen hoitajien toimintaan – päinvastoin.
Koska myös käden osalta tilanne vaikutti jokseenkin paremmalta, sovimme perjantaina lääkärin kanssa, että murtumaa ja kipsiasiaa katsotaan uudemman kerran vasta maanantaina. Se oli minusta hyvä suunnitelma, sillä viikonloppua vasten ei ole mielekästä ryhtyä isompiin toimenpiteisiin, jos ei ole pakko, koska sairaala pyörii päivystävien lääkäreiden voimin. Ennen kotiinlähtöä keskustelin asiasta vielä iltahoitajan kanssa ja totesimme, ettei kipsille tehdä viikonlopun aikana mitään, mikäli Saimin vointi on hyvä, eikä käsi itsessään anna siihen syytä.
Kun sitten seuraavana aamuna astuin sisään Saimin huoneeseen, näin jo ovensuusta, että hänellä on kovat kivut. En millään muista, oliko hän yksin huoneessa vai poistuiko hoitaja minun tullessani. Vilkaisin Saimin kättä ja kipsi oli silmin nähden väärässä asennossa. Se oli siirtynyt kämmentä kohden useita senttejä ja nyt kipsin kulma näytti suorastaan vääntävän murtumakohtaa. Olin järkyttynyt ja raivoissani.
Rauhoittelin Saimia ja mietin, kuinka kipsi on voinut mennä sellaiseen asentoon. Kun kipsin alareunan pitäisi olla rystysten tietämillä, niin nyt koko Saimin kämmen oli pitkällä kipsin sisällä. En ollut sairaalassa nähnyt Saimin kertaakaan liikuttavan murtunutta kättä hiventäkään, ja hän oli ollut yön ajan makuullaan, joten kipsin liikkuminen ikään kuin ylöspäin tuntui kummalliselta ja fysiikan lakien vastaiselta. Kutsuin Saimista vastuussa olevan hoitajan paikalle ja kuulin häneltä, ettei kukaan ollut reagoinut mitenkään tilanteeseen, vaan hän odotti tavanomaista lääkärikiertoa. Etenkin viikonloppuisin lääkäreiden kierto saattoi venyä, joten heidän saapumiseensa voisi mennä ties kuinka kauan. Vaadin hoitajaa soittamaan välittömästi päivystävälle lääkärille ja kertomaan, että Saimin käsi näyttää hyvin huolestuttavalta.
Nostin Saimin varovasti syliini ja istuimme sohvalle odottamaan päivystävän lääkärin saapumista. Tarkastelin kättä ja yritin ottaa siitä kuvia, sillä tiesin, ettei sairaala dokumentoi asiaa mitenkään, minkä takia siihen palaaminen olisi hankalaa. Totesin itsekseni, että jos on minkäänlaista käsitystä ihmisen käden muodosta ja jonkinlainen päättelykyky, niin olisi pitänyt olla täysin selvää, että kipsi oli erittäin huonossa asennossa. Hoitajaa asia ei näyttänyt juuri askarruttavan, eikä hän olisi ilmeisesti tehnyt mitään, mikäli en olisi painostanut häntä. Kun päivystävä lääkäri lopulta ehti paikalle, hän vilkaisi käden suuntaan ja lähetti meidät saman tien röntgeniin. Aamun labratestien mukaan myös hemoglobiini oli jälleen pudonnut hyvin matalalle, minkä arveltiin johtuvan siitä, että verta vuosi olkavarteen.
Vanha kipsi otettiin pois ja esiin tullut käsi oli hurjan näköinen. Se oli turvoksissa, täynnä mustelmia tai verenpurkaumia ja olkaluun kohdalta vääntynyt selvästi mutkalle. Kipsaaja totesi käden nähtyään, ettei sen tietenkään pitäisi yli viikon kipsihoidon jälkeen siltä näyttää.
Röntgenkuvaa otettaessa rauhoittelin Saimia ja yritin saada hänet pysymään kuvauksen ajan paikallaan, mikä oli haastavaa, koska kivut olivat varmasti kovat. Röntgenhoitajien ilmeistä oli helposti luettavissa se, minkä jo tiesin, eli luut olivat erittäin ikävässä asennossa. Avoleikkaus olisi ollut Saimin tilanteessa liian suuri riski, jonka takia päädyttiin paremman vaihtoehdon puutteessa kipsaushoitoon. Käteen laitettiin uusi kulmakipsi, joka tällä kertaa ulottui rystysistä olkapäähän asti. Myös kipulääkitystä lisättiin, minkä jälkeen Saimi rauhoittui ja nukahti. Epäilemättä hän oli jo todella väsynyt.
Myöhemmin päivällä lääkärikierrolla Saimin luokse tuli usean lääkärin ryhmä, jolle kerroin, että olen viikon ajan, päivittäin, toistanut huoltani kädestä, mutta minua ei ole otettu vakavasti ja olen raivoissani, että olemme nyt tässä tilanteessa. Yksi empaattisen oloinen erikoislääkäri totesi olevan hyvin ymmärrettävää, että olen vihainen, mutta muista en saanut irti juuri minkäänlaista reaktiota. Heidän joukossaan oli myös sama lääkäri, joka oli ollut päivystyksessä, kun olin valittanut käden vääntämisestä. Tuolloin, usean lääkärin läsnä ollessa, vaadin ja painotin, että minun huoleni käden tilanteesta täytyy merkitä Saimin tietoihin, sillä aion palata asiaan riippumatta siitä, miten tässä käy. Merkintä oli tosiaan sen jälkeen tehty. Illalla, Saimin nukkuessa, kirjoitin myös itse muistiinpanot tapahtumista, etten unohtaisi mitään yksityiskohtia.
Enää emme aikoneet säästellä omaishoidon tunteja. Soitimme Tunne Hoivaan ja helpotukseksemme Ave pystyi tulemaan seuraaviksi kahdeksi yöksi sairaalaan.